Andorraan voi ajaa Barcelonasta nopeasti tai sitten hitaasti. Me valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon. Ajelimme pieniä teitä ja läpi idyllisten espanjalaisten maalaiskylien. Kävimme matkalla ruokakaupassa ostamassa eväitä ja etenimme hitaasti, koska nopeasti ei ollut vaihtoehto niillä teillä. Näin jälkikäteen en kuitenkaan suosittelisi aivan samaa reittiä kuin mitä me ajoimme. N-260 on tuskaisen kiemurainen ja hidas (kts. kartta postauksen lopussa). Se mutkittelee kyllä ihan kivojen kukkuloiden rinteillä, mutta ei sen kummempaa. Ihan kiva ei riitä. Parhaat maisemat alkavat vasta sen jälkeen ja niin alkavat tämän postauksen kuvatkin. Lumihuippuisia vuoria lähdimme katsomaan ja useiden tuntien ajelun jälkeen niitä oli vihdoin horisontissa.

Tuntien ajamisen jälkeen halusimme hetkeksi jaloittelemaan ja ehkä myös syömään. Kartalla näkyi Puigcerda niminen kaupunki ja kaupungin laidalla vesialue. Päätimme lähteä tutkimaan mitä sieltä löytyisi. Haaveissani siinsi kaunis, kirkasvetinen lampi, jonka taustalla näkyisivät vuoret. Ajelimme aution kaupungin läpi. Oli siesta. Jäimme vaille vatsantäytettä, eikä silmänruokakaan ollut aivan sellaista kuin olin toivonut. Seesteisen rauhallisen paikan me silti löysimme ja nousimme verryttelemään jalkoja.

Hilfigerin ihanat lasit sponssasi reissuun Specsavers.

Reittiä suunnitellessamme, Tomi bongasi kartalta Espanjan ja Ranskan rajan tuntumassa oudon maapläntin. Llivia niminen kunta kuuluu Espanjalle, mutta on Ranskan rajojen sisäpuolella. Se on siis Espanjan eksklaavi. En ollut kuullutkaan sanasta ennen, koska en ollut tullut ajatelleeksi, että pala yhtä maata voisi olla toisen sisällä. Samalla kyseessä on myös enklaavi, jollainen oli myös Lesotho, jossa vierailimme marraskuussa.Tottahan tälläisessä eksklaavi/enklaavissa piti päästä käymään. Ihan sama vaikka koko syy sinne matkustamiselle olisikin vain yllä mainittu eriskummallinen sijainti. Onneksi reittimme kulki melkein Llivian ohi joka tapauksessa, eikä koukkaus tehnyt suurta mutkaa. Totesimme paikan olevan siestan aikaan unelias, mutta melko kaunis kyläpahanen. Ajelimme pitkin kapeita katuja näkemättä ristinsielua. Talvisin paikka on todennäköisemmin eläväisempi läheisten laskettelurinteiden ansiosta.

Jo Llivian keskustaan ajettaessa olin bongannut tien viereltä isohkon hevosaitauksen, jossa oli useita tammoja varsoineen. Palasimme hevosten ohitse Llivian suuren kyläkierroksen jälkeen. Samaan aikaan kuljettaja valitteli painavia silmäluomiaan ja päätin suoda hänelle tilaisuuden niiden lepuuttamiseen. Vietin mukavan vartin ihastelemalla näitä komeita ja kauniita kavereita samalla, kun kuski veti pikapäikkärit. Kuka osaisi kertoa minkä rotuisia nämä hepat ovat?

En ollut koskaan aiemmin nähnyt hevosilla lehmänkelloja kaulassa. En edes tiennyt, että niitä pidetään hevosilla. Miksi ihmeessä? Aitauksen vierellä oli melkoinen kellojen kakofonia, koska siellä missä hevoset, siellä myös kärpäset. Ja kun hevoset ravistelivat päitään, kolisivat kellot. Luulisi, että herkkäkorvaisten hevosten on ikävä kuunnella tuollaista meteliä päivästä toiseen. Olen varmastikin keskimääräistä huolehtivaisempi mitä eläinten suhteen tulee, mutta tuolla 30 asteen helteessä olisin toivonut, että näilläkin hevosilla olisi ollut mahdollisuus päästä puun tai muun suojan alle varjoon. Nyt sellaista ei ollut missään. Vettä kyllä oli ja kauniit maisemat.

Hepojen ihastelun jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa Ranskan puolella, kuski edelleen hieman väsynein silmin. Pian väsymys kuitenkin kaikkosi silmistä, kun mutkittelimme kauniissa keväisissä maisemissa ja vehreiden puiden takaa pilkotti upean näköiset vuoret. Emme me kovin pitkälle ehtineet ajaa ennen kuin oli jälleen pysähdyttävä. Näin aikaisessa vaiheessa matkaa ei todellakaan voinut vastustaa kirkasvetistä vuoristojokimaisemaa. Oli päästävä kuljeskelemaan jalkaisin joenvartta.

Ranskan puolen parhaat maisemat ennen Andorraa löytyivät vajaasta kahdesta kilometristä, Col de Puymorensin kohdalta. Tässä vaiheessa oli jälleen aika vetää Fiat parkkiin ja hypätä ulos hengittämään raitista vuoristoilmaa. Aurinko lämmitti ja maisemat hiveli silmiä.

Ja mistäs suomalaiset innostuvat kesälomalla? No lumesta tietenkin! Ei talvesta nyt niin pitkää aikaa ollut, etteikö tuo valkoinen massa olisi ollut vielä tuoreessa muistissa, mutta harvemmin eteläsuomalainen pääsee shortseissa lumella tepastelemaan – siis palelematta.

Tokihan se on ihan selfien arvoinen paikka!

On tämä alla oleva kuva hieman ylivalottunutkin, mutta kyllä ne kalkkunankoivet ihan oikeastikin oli väriä vailla…

Col de Puymorensilta ei enää ollut pitkä matka Andorran puolelle. Maisemat olivat upeat ja tässä vaiheessa olimme enemmän kuin tyytyväisiä loppupään reittivalintaamme. Ajoimme myöhemmin Andorrasta eteläänpäin, joka olisi suorin reitti Barcelonaan, eikä siellä päässyt nauttimaan lähellekään samanlaisesta vuoristosilmänruoasta kuin tuolla ”yläreitillä”. Suosittelisin siis ajamaan alkupätkän matkasta suorempaan kuin me, mutta sen jälkeen kannattaa koukata tuolta Puigcerdan suunnalta. Meille kilometrejä kertyi tällä reitillä 273 km.Andorra itsessään on aika makea paikka, mutta se on kokonaan oma juttunsa!