Leopardi silmästä silmään – mieletön Kruger

Aika: 18.11.2014
Paikka: Krugerin kansallispuisto, Etelä-Afrikka

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, jouduin katkaisemaan yhden reissupäivän kertomuksen keskeltä poikki, koska yksittäinen postaus olisi kasvanut niin valtavan pitkäksi. Tämä 18. marraskuuta, ensimmäinen kokonainen päivämme Krugerissa oli uskomaton. Olimme jo nähneet valtavan määrän upeita eläimiä, kun iltapäivällä käänsimme Nissanin keulan pois asfaltilta ja suuntasimme tärisyttävälle hiekkatielle. Tämän postauksen tapahtumat sijoittuvat siis noin neljän tunnin ajalle. Emme ehtineet ajaa hiekkatietä pitkään, kun näimme kolmen auton pysähtyneen tien sivuun. Liityimme jonon jatkoksi ja kiittelimme autojonoa – voi nimittäin olla, että olisimme ilman muita autoja ajaneet näiden hyvin maastoutuneiden villikoirien ohitse.

Savannikoirat vetelivät jälleen tien sivussa sikeitä. Tämä lauma ei ollut aivan tiessä kiinni, kuten edellinen näkemämme, vaan noin 10-20 metrin päässä. Ne nukkuivat tyytyväisen näköisinä samalla tavalla läjässä kuin Taajamafarmarin whippetit. Sai katsoa tarkkaan mistä yksi koira alkaa ja mihin toinen loppuu.

Olin melko yllättynyt, että näimme jo toisena päivänä peräkkäin hyeenakoiralauman. Ne kun ovat todellakin hyvin uhanalaisia ja harvinaisia. Hengailimme hetken katsellen siestaa viettävää laumaa, mutta koska niiden aktiivisuustaso lähenteli talviunillaan olevaa karhua, jatkoimme matkaa.

Olimme pienellä tiellä ja koko tien liikenne (ne kolme autoa!) tuntui pakkautuneen hyeenakoiralauman luokse. Ajelimme siis ylhäisessä yksinäisyydessä. Se yksinäisyys sen kun korostui, kun Nissan koki jälleen yhden äkkijarrutuksen. Miten vaikea voikaan olla havaita niinkin pientä eläintä kuin elefanttia ennen kuin on melkein kohdalla. Siinä me sitten tuijotimme puolen metrin päässä tiestä ruokailemassa olevaa norsua.

Krugerissa on turisteille yllättävän vähän ohjeistuksia. Afrikassa taitaa olla hieman vapaampaa. Norsuihin kuitenkin neuvotaan pitämään etäisyyttä 50 metriä. Mutta entä kun se norsu on aivan tiessä kiinni? Tämä yksilö tuntui nimittäin mieltyneen juuri siihen tien varrella olevaan pusikkoon, eikä sillä ollut minnekään kiire. Odottelimme jonkin aikaa norsun siirtymistä, mutta lopulta ohitimme tuon ellien (kuten paikalliset niitä kutsuvat) hyvin hyvin läheltä – hyvin hyvin varovasti. Onneksi tämä norsu ei osoittanut mitään mielenkiintoa meitä kohtaan, vaan mutusti pusikkoaan kaikessa rauhassa. Meillä sen sijaan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, enkä todellakaan suosittele tuollaisia norsun lähiohituksia kenellekään. Norsut ovat rusikoineet Krugerissa autoja, vaikka yleistä se ei olekaan.

Kauaa sydämemme eivät ehtineet läpättää jännityksestä, sillä näimme pienen gnu-vauvan. Ihastelimme tissiä imevää pienokaista. Kun pienokainen sitten otti pakkia maitobaarista ja horjui huterasti, tajusimme miten nuori se oikein olikaan. Sillähän roikkui vielä pala napanuoraa vatsasta ja emälläkin näytti olevan verta takareisissä. Eikä reppana ollut edes kunnolla pörröinen, vaan hieman kosteahko, vaikkei koko päivänä ollut satanut. Härregyyd, olimme bonganneet todella tuoreen tulokkaan!

Emme halunneet häiritä äitiä ja uutta pienokaista kauaa, vaan jatkoimme nopeasti matkaamme. Tällä kertaa matkantekomme pysäytti lauma puhveleita. Jäimme suosiolla kauas, kun useiden kymmenien yksilöiden suuruinen lauma vaelsi heinikon keskeltä tielle. Aikuinen kafferipuhveli eli afrikanpuhveli voi painaa tonnin. Sille antaa tietä ihan mielellään. Ei sillä että me ryhtyisimme kiistelemään etuajo-oikeuksista minkään kokoisen eläimen kanssa.

Impaloita näkyi jälleen kyllästymiseen asti, mutta vihdoin bongasimme jotain (ainakin meille) harvinaisempaa. Heinikossa asteli kaksi uskomattoman komeaa mustahevosantilooppia (engl. sable antelope) ja hetken kuluttua ne ylittivät tienkin. Toinen juosten. Toinen ylväästi kävellen. Näistä tuli hetkessä suosikkiantilooppejani. Harmi vain, että nämä jäivät ainoiksi näkemiksemme yksilöiksi.

Katsokaa nyt näitä upeita sarvia:

Mustahevosantiloopien sijaan kohtasimme norsuja uudelleen. Tällä kertaa niitä oli tiellä ja tien sivussa vauvasta vaariin ja se vaari (tai muori) tuntui olevan hieman huonolla tuulella. Jäimme jälleen odottelemaan norsujen vaellusta kauemmas. Suurin osa niistä poistuikin pusikkoon, mutta yksi valtavan kokoinen yksilö halusi jäädä tien sivuun hengailemaan. Ei meidän auttanut muu kuin ohittaa se. Onneksi tähän kaveriin meillä oli välimatkaa edes vähän enemmän, koska nyt saimme nähdä korvien heiluttelua (norsun varoitussignaali – häivy näköpiiristä, nopeasti).

Olimme kaksi päivää tähyilleet isoihin puihin. Emme lintuja tiiraillaksemme, vaan pilkkuja. Leopardi on Afrikan suurpedoista vaikeiten bongattava. Se on yleensä mahdollista nähdä jalkeilla vain hyvin aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Päivisin ne nukkuvat usein puussa. Moni Krugerissa vieraileva lähteekin kansallispuistosta pois näkemättä tuota upeaa pilkullista kissapetoa. En voi siis sanoin kuvailla kuinka riemuissamme olimme, kun auringon jo laskiessa, tuolla hiljaisella hiekkatiellä näimme tien sivussa suuren täplikkään kissan. Emme olleet uskoa silmiämme. Siinä leopardi nyt katseli autoamme ja me sitä. Missään ei näkynyt ketään muita. Vain syrjäinen hiekkatie, me ja tuo kiehtova kissapeto.

Tomi pohti hetken uskaltaako auton ikkunan avata (valokuvaamista varten), kun vain metrien päässä on
leopardi. Sain hänet vakuuttuneeksi, että uskaltaa. Siinä me
sitten katselimme toisiamme silmästä silmään. Me hieman
huolestuneina pedosta ja leopardi meistä. Hetken päästä jokainen meistä jo
rentoutui, kun selvisi, ettei kukaan aio pahaa toiselle. Leopardi antoi meidän ihastella itseään kaikessa rauhassa.

Krugerissa yksityishenkilöt eivät saa ajaa pimeällä. Vierailijoiden tulee olla tiettyyn aikaan mennessä joko ulkona kansallispuistosta tai jonkin leirin sisäpuolella. Olisimme mielellämme jääneet ihastelemaan leopardia vielä pidemmäksikin aikaa. Se ylitti tien ja jäi sitten makoilemaan. Selvästikin sillä oli saalistus mielessä ja se odotti sopivan saaliin ilmaantumista paikalle. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten tilanne etenee, mutta meidän oli jatkettava matkaamme. Meillä oli vielä muutama kymmenen kilometriä matkaa Sataran leiriin ja kello oli jo paljon. Yhdessä totesimme, ettemme nyt enää pysähtyisi minkään eläimen luokse ellei se olisi yksisarvinen tai dinosaurus. Leiristä myöhästymisestä seuraa nimittäin sakko. En kylläkääm tiedä minkä suuruinen.

Pian leopardihavainnon jälkeen tulimme jälleen asfaltoidulle tielle.  Emme olleet nähneet pariin viimeiseen tuntiin muita autoja, emmekä nähneet nytkään. Yksisarvistakaan ei vastaan tullut, mutta siristelimme silmiämme, kun näimme jonkin eläimen makaavan tiellä. Ties kuinka monetta kertaa tuona päivänä jouduimme hieraisemaan silmiämme. Kaksi hyeenaa makasi tiellä. Miten uskomaton paikka!

Meidän oli tietenkin ajettava aivan hyeenojen ohitse, että pääsemme
leiriimme. Näitäkään eläimiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa
läsnäolomme. Ne eivät vaivautuneet edes nostamaan päätään, vaikka olimme
niistä vain parin metrin päässä. Toinen sentään jaksoi
liikuttaa silmiään sen mukaan, kun etenimme sen ohi.

Tomi oli jo kaasuttamassa eteenpäin, kun kiljaisin ”STOOOOP!”. Eivätkö yllätykset loppuisi lainkaan?! Pusikosta ilmestyi neljän hyeenapennun jengi. Käsittämätöntä. Hyeenoja sen kummemmin tuntematta, arvioisin pentujen olleen noin 4-6 kuukauden ikäisiä.

Vielä käsittämättömämmäksi homma meni, kun pennut päättivät hetken tien sivussa temmellettyään kävellä suoraan autollemme. Siinä ne sitten haistelivat autoa ja me olimme niin ällikällä lyötyjä, ettemme saaneet edes kunnon kuvia tilanteesta.

Kun hyeenapennut olivat jättäneet automme rauhaan ja siirtyneet flegmaattisten vanhempiensa luokse, maltoimme vihdoin vilkaista kelloa ja painaa kaasun pohjaan. Tai siis sen verran pohjaan kuin nopeusrajoitus salli ja se ei ollut paljon se. Ehdimme kuin ehdimme kuitenkin leiriin jopa viisi minuuttia ennen porttien sulkeutumista. Päivä oli ollut uskomattoman onnistunut. Kruger on mieletön.

Stay tuned!