Tämän jälkeen haluat matkustaa Alaskaan

Kesäkuun kolmas oli yksi elämäni parhaita päiviä. Odotin Alaskalta paljon, mutta se antoi vielä enemmän. Tätä matkan upeinta päivää on vaikea pukea sanoiksi, koska ne eivät riitä. Kuvat kertovat paljon, mutta eivät silti riittävästi. Päivä oli uskomaton. Se oli kuin suoraan Avara Luonto -dokumentista. En tiennyt tuollaisen retken olevan edes mahdollista tavalliselle turistille. Se kuitenkin on.

Jäätikkö- ja valasristeily Prince Williamin lahdella

Pikkuinen Valdez on Prince Williamin vuonoalueen suurin kaupunki. Sitä ympäröi Chugach vuoret ja suurin osa vuonoalueesta kuuluu Chugachin kansallispuistoon. Valzedista tehdään yhdistettyjä jäätikkö- ja valasristeilyjä upeisiin maisemiin. Siinä olikin suurin syy miksi olimme ajaneet tuonne hyvin syrjäiseen kaupunkiin. Mehän olimme jo nähneet Alaskan risteilyn aikana sekä valaita että jäätiköitä. Tuntui kuitenkin, että jotain oli jäänyt vielä puuttumaan. Valdezin jälkeen tuota tunnetta ei enää ollut.

Kaksi yritystä järjestää Valdezista päivän kestäviä risteilyitä. Valitsimme LuLuBellen, jolla on pienemmät ryhmät ja jonka kapteeni sekä ohjaa venettä että nauttii selostamisesta. Kapteeni toivottikin meidät aamulla yhdeksän aikaan sydämellisen tervetulleeksi. Nousimme suureen veneeseen 15 muun kanssa. Kyytiin olisi mahtunut tuplasti turisteja, mutta kesäkuun alussa kausi ei ole vielä kunnolla käynnistynyt ja ryhmä oli pieni. Se sopi meille paremmin kuin hyvin.

Liikkeelle lähtiessä tunnelma oli todella korkealla. Emme olleet uskaltaneet luottaa edellisiltana katsomiin säätiedotuksiin, jotka lupasivat Valdeziin täyttä auringonpaistetta ilman pilven hattaraakaan. Sellaista päivää emme olleet kokeneet Alaskassa vielä kertaakaan. Meillä oli edelleen pieniä vaikeuksia uskoa hyvää onneamme, kun katselimme täysin sinistä taivasta. Juttelin kannella Seattlessa asuvan korealaisen tytön kanssa. Hän sanoi olleensa Valdezissa jo kaksi viikkoa sukulaistensa luona ja tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin oli oikeasti hyvä sää. Miten mahtava tuuri meillä olikaan.

Rentoja merisaukkoja

Kapteeni oli mahtava. Hän selvästikin nautti selostamisesta ja omasi loistavan huumorintajun. Heti satamasta lähdettyämme ajoimme katsomaan sataman lähellä asuvia merisaukkoja. Olimme nähneet ne edellisenä iltana kaukaa rannasta, mutta nyt pääsimme näkemään ne läheltä.

Merisaukot nousivat heti aamusta suosikkieläinteni listalla (joka käsittää varmaan satoja eläimiä…) hyvin korkealle. Ne ovat mielettömän rennon oloisia tyyppejä, jotka ajelehtivat selällään aaltojen liplattaessa ympärillä. Rannallakin ne kuulema liikkuvat hyvin ketterästi, mutta käytännössä ne asuvat pelkästään meressä. Nämä eivät sitten ole mitään pikkusaukkoja, vaan pienimmät naaraatkin ovat metrin pituisia. Suurimmat urokset voivat olla jopa 140 senttisiä ja painaa 45 kiloa! Suojaavaa rasvakerrosta niillä ei ole, kuten esimerkiksi hylkeillä. Sen sijaan niiden aluskarva on tiheämpää kuin millään muulla eläimellä. Tulette näkemään tämän postauksen aikana, että sille paksulle turkille on todellakin käyttöä.

Matka jatkui ja ohitimme poijun päälle ängenneet merileijonat. Kapteeni ilmoitti, että merileijonien luokse emme pysähtyisi. Alaskalaiset eivät pidä merileijonista, koska ne haisevat ja syövät heidän lohet. Olimme hieman pettyneitä. Meistä merileijonat ovat mahtavia siinä missä muutkin eläimet.

Suuri osa muista matkustajista istui veneessä sisällä. Me emme todellakaan aikoneet istua hytissä, vaan nautimme  raikkaasta merituulesta. Olimme pukeutuneet mahdollisimman lämpimästi ja varautuneet jäätymään päivän aikana. Aurinko kuitenkin lämmitti mukavasti, eikä ollut liian kylmä. Veneessä sai liikkua vapaasti, joten meillä oli mahdollisuus olla jatkuvasti siellä mistä oli parhaat näköalat. Toisaalta, joka puolella oli mielettömät maisemat.  Kaukana lumihuippuisia vuoria ja lähempänä korkeita vihreitä kukkuloita, joiden rinteiltä laskeutui mereen pieniä vesiputouksia.

Ruokailevat ryhävalaat

Olimme nähneet ensimmäisen puolen tunnin aikana jo merisaukkoja ja merileijonia, joten olin jo nyt onneni kukkuloilla. Kun sitten kapteeni ilmoitti, että vähän matkan päässä on valas, aamu ei olisi voinut enää täydellisemmin alkaa. Tämä valas oli ruokailemassa aivan rannan tuntumassa. Sen lähellä oli pelottavasti jotain pyydysten merkkejä, mutta ilmeisesti kyse ei kuitenkaan ollut verkoista, joihin se olisi voinut sotkeentua.

Ihastelimme valasta aikamme ja sitten kapteeni ilmoitti sen kaipaavan ruokarauhaa ja lähdimme jatkamaan matkaa. Emme ehtineet ajaa kuin muutamia minuutteja eteenpäin, kun huomasin jonkin matkan päässä seuraavan valaan. Kapteeni ei ollut huomannut sitä, joten juoksin ilmoittamaan siitä hänelle. Vene suunnattiinkin sitten tätä yksilöä kohden. Myös tämä valas oli ruokailemassa. Edelliseen erotuksena oli kuitenkin se, että sen sijaan, että se olisi siirtynyt meistä pois päin, se pelästytti meidät kaikki keulassa olijat tulemalla pintaan aivan veneen vieressä. Voit vitsit miten vaikuttavaa se oli! Tässä taitaa olla valaan suu…?

Tämä kaveri loiski ilonamme vartin ajan hyvin lähellä venettä.

Sitten se jatkoi matkaansa ja niin mekin.

Emme ehtineet ajaa eteenpäin varmaan viittä minuuttiakaan, kun kapteeni ilmoitti, että nyt kannattaa suunnata veneen keulaan. Hän oli nimittäin nähnyt parven porpoiseja. Silloin tuo englanninkielinen nimi ei sanonut minulle vielä mitään, mutta nyt tiedän sanakirja.orgin avustuksella, että ne olivat pyöriäisiä. Pienen delfiinin kokoisia hammasvalaita. Me säntäsimme tietenkin keulaan. En ihan heti muista milloin olisin tuota ennen nauranut ja hihkunut ilosta ja onnesta samalla tavalla. Ajoimme lujaa ja pyöriäiset tulivat leikkimään veneen kanssa. Niitä oli ehkä kymmenisen yksilöä. Ne sukelsivat veneen alta ja hyppäsivät ilmaan keulan vieressä. Yritin kuvata niitä, mutta ne olivat salaman nopeita, eikä yksikään hyppykuva onnistunut. Tässä nyt kuitenkin tälläinen epätarkka todiste näistä upeista eläimistä.

Mekastavia merileijonia

Kun pyöriäiset ehkä 5-10 minuutin jälkeen kyllästyivät leikkimään kanssamme, suuntasimme takaisin rantaa kohden. Menimme etsimään lunneja. Kyllä, kuulit oikein. Alaskassa asuu lunneja. Luulin niitä olevan vain Islannissa, mutta taas opin uutta. Valitettavasti vielä oli hyvin aikaista lunneille. Loppukesästä niitä voi kuulema nähdä tuhansia. Meiltä jäi lunnit näkemättä. Onneksi jotain muuta nähtävää oli tarjolla eläinten ystäville. Olin jo hetken ihmetellyt pahaa hajua, jota en ollut aiemmin haistanut. Silti en vielä osannut laskea yhteen yksi plus yksi, kun vedessä näkyi pari merileijonaa. Kun sitten kapteeni ohjasi veneen keulan siten, että näimme kallion kielekkeen taakse, meinasi leuka tipahtaa taas kanveesiin.

Alkuristeilyn ilmoitus, ettemme pysähdy merileijonien luokse olikin osa kapteenin huumoria.

Merileijonayhdyskunta piti melkoista mörinää ja ne tosiaan haisivat pahalta, mutta vitsit miten upeita ne olivat. Ne olivat ryppäissä, joissa oli monta naarasta ja yksi uros. Kaikki naispuoleiset vaikuttivat olevan huonotuulisia ja joukon johtaja (ainakin omasta mielestään) hätää kärsimässä. 

Merileijonien määrä on kuulema vähentynyt alueella huomattavasti ja siitä ollaan huolissaan. Lieneeköhän muutamilla olevat kirjain numeroyhdistelmät jonkinlaisia seurantamerkintöjä? Näyttävät ikävästi polttomerkinnöiltä, mutta ovat toivottavasti jotain aivan muuta.  

Jäänlohkareiden seassa

                                                                       
Saimme ihastella merileijonien touhuja ja mekastusta hyvän aikaa ja sitten matkamme jatkui kohti Columbia jäätikköä. Olimme odottaneet tältä risteilyltä enemmän eläinten näkemistä kuin jäätikölle menemistä. Olimmehan nähneet jo useita eri jäätiköitä reilun viikon aikana. Odotimme jotain saman suuntaista kuin Glacier Bayn kansallispuistossa, mutta tämä kokemus olikin aivan erilainen – positiivisella tavalla. Ajoimme nimittäin uskomattomien jäälauttojen täyttämään poukamaan. Kapteeni joutui hiljentämään vauhdin todella pieneksi ja väistelemään paikoin järkälemäisiä jäälauttoja.

Jäälauttoja oli tuhansia ja taas tuhansia. Niistä vain noin yksi kolmasosa on veden pinnalla ja loput pinnan alla. Vesi oli kirkasta, joten alla olevasta kuvasta tämä erottuu melko hyvin.

Välillä tuntui jo siltä, ettemme pääse koskaan jäätikölle asti. Vauhtimme hiljeni entisestään ja välillä olimme melkein pysähdyksissä. Takanamme näkyi toisen risteilyjä järjestävän yrityksen vene, joka kääntyi pois. Jäätä oli heidän alukselleen liikaa. Olimme valinneet oikean yrityksen. Lulu-Bellen keulaa on kuulema vahvistettu reippaasti. Se tieto helpottikin hieman, koska välillä kuului isojakin rysäyksiä, kun keula osui isoon jäälohkareeseen. Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi ollut missään vaiheessa yhtään huolestunut. Suurimman osan ajasta fiilis oli kuitenkin huikea. Oli aivan uskomattoman hienoa olla tuossa upeassa paikassa ja kokea jotain todella erikoislaatuista. En todellakaan tiennyt, että olisimme menossa tälläiseen paikkaan.

Jäätikön eläimet

Jo suunnatessamme jäätikölle, kysyin kapteenille näkyisikö siellä enää eläimiä. Valaat eivät kuulema mielellään tule jään keskelle. Sen vuoksi se onkin turvallinen paikka kirjohylkeille kasvattaa poikasiaan. Maisemat jo yksistään olivat todella palkitsevat, mutta kun niiden lisäksi saimme ihastella jäälautoilla lepäileviä kirjohylkeitä poikasineen, en voinut olla enää enempää innoissani.

Voiko hylje enää tyytyväisemmältä näyttää?

Alaskan paras jäätikkö

Ajoimme jäälauttojen keskellä melkein tunnin. Kapteeni sanoi, että tänään oli todella paljon jäätä. Enemmän kuin edellisenä päivänä. Sitten yhtäkkiä jäälauttoja oli vähemmän ja pääsimme liikkumaan nopeammin. Vasemmalla puolellamme näkyi yksi jäätikkö, mutta sinne emme olleet menossa.

Sen sijaan edessämme näkyi Columbia Glacier jonka edustalle olimme matkalla. Se on yksi maailman nopeiten vetäytyvistä jäätiköistä. Kaikki näkemämme jäälautat olivat lohkeilleet siitä. Kokoa ja näyttävyyttä jäätiköllä oli edelleen. Näette sen alla olevassa kuvassa. Kiinnittäkää huomiota miten korkeat vuoret sen taustalla kohoaa.

Ajoimme lähemmäs jäätikköä ja yhtäkkiä kuului kuin tykin laukaus. Jäätiköstä lohkesi lohkare, joka tippui veteen. Siitä tuli ihan kunnolliset aallot.

Jatkoimme matkaamme lähemmäs jäätikköä. Sen kokoa kuvaa miten vuoret ovat kadonneet jäätikön taakse tullessamme lähemmäs. Jäätikkö on kuusikerroksisen kerrostalon korkuinen. Se on näyttävä, kaunis ja todella uskomaton. Columbia Glacier on hienoin näkemistämme jäätiköistä.

Lisää lohkeamisia.

Puolisen tuntia ihailimme jäätikköä. Oli hiljaista. Tuolla ei ollut muita veneitä, risteilijöistä puhumattakaan. Ainoat äänet oli ihastuneet henkäykset ja kovat pamahdukset, kun jäänlohkareet sinkoutuivat veteen. Kaikki loppuu aikanaan ja niin mekin lähdimme paluumatkalle. Ihan äkkiä sitä ei kuitenkaan taitettu, koska edessä oli jälleen kiemurtelua isojen jäänlohkareiden seassa. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire. Näitä maisemia olisi jaksanut ihastella vaikka kuinka kauan.

Kirjohylkeet eivät olleet ainoita jäätikön lähistöllä eläviä eläimiä. Myös merisaukot asuivat täällä. Olin hihkunut ihastuksesta päivän aikana jo ties kuinka monta kertaa, mutta jaksoin innostua edelleen aivan valtavasti nähdessäni saukkoja. Etenkin, kun muutamilla oli poikaset mahan päällä mukana. Katsokaa nyt tuota superpörröistä saukkovauvaa, josta äiti pitää suojelevasti kiinni!

Myös saukot hengailivat hylkeiden tapaan jäälautoilla. Me häiritsimme niiden lepohetkeä ja monet pulahtivat veteen uimaan. On ne vaan hassuja eläimiä.

Tämä päivä oli yksi elämäni hienoimmista. Olen onnellinen, että sain kokea jotain näin ainutlaatuista ja vielä häämatkalla. Samalla veneellä oli mukana alabamalainen pariskunta ja he kertoivat olleensa samassa paikassa tasan 20 vuotta sitten häämatkalla. Nyt he halusivat tulla sinne uudelleen. Ehkä mekin vielä joskus matkustamme tuonne takaisin.

Prince Williamin lahden alueen ekosysteemin uhkana on öljy. Mekin näimme aamulla öljyntorjuntaproomun ja muita veneitä, jotka kapteenimme mukaan suorittivat jonkinlaista harjoitusta.

Öljyä ja eläimiä

Harjoitukset ovatkin tarpeen. Vuonna 1989 öljytankkeri Exxon Valdez törmäsi alueella Bligh Reefin
riuttaan. Tämä aiheutti kahdeksan öljytankin hajoamisen ja öljyä valui
mereen käsittämättömiä määriä. Olin itse 80-luvun lopulla vasta
seitsemän vuotias, enkä muista tapausta. Sen kerrotaan kuitenkin olleen
yksi pahimmista ihmisen aiheuttamista ekokatastrofeista. Arvioidaan,
että jopa puolet alueen eläimistä kuolivat mittavista pelastustoimista
huolimatta. Toivon todella, että tälläistä ei tapahdu enää ikinä, koska tuo paikka on jotain ainutlaatuista. 

Otimme päivän aikana 1300 kuvaa. Pienensin niistä blogiin sopivan kokoiseksi reilut 100 kuvaa. Niistä olen karsinut tänne muutaman kymmentä. Paljon jäi näyttämättä. Toivottavasti nämä kuvat ja tämä kertomus pystyy kuitenkin hieman välittämään sitä uskomatonta hyvän mielen tunnetta, jonka me tuosta päivästä saimme. Se jää ikuisiksi ajoiksi mieleen. Jos ikinä tulet matkustamaan Alaskaan, suosittelen Valdezia ja risteilyä Lulu-Bellellä. Kerroin kapteenille ja kerron myös teille, että tämä yksi päivä Lulu-Bellen kyydissä oli parempi kuin viikko Holland Americalla. Hintakaan ei päätä huimannut. Siinä missä maksoimme Juneaussa parin tunnin valasristeilystä 110 dollaria, koko päivän risteily Valdezissa maksoi 125 dollaria. Takaisin satamassa olimme vasta kuuden aikaan illalla. Päivä oli enemmän kuin onnistunut.  

Jos haluat seurata Alaskan roadtrippimme etenemistä ja muita matkojamme, se onnistuu esimerkiksi blogin Facebook-sivujen kautta.