Piikkisikoja laskevan auringon aikaan

Olimme matkalla Wrangell-St Eliasin kansallispuistoa kohden. Matkaa oli taitettavana vajaat parisataa kilometriä. Tarkoituksenamme oli yöpyä jossain sallitulla leiriytymispaikalla. Etenemisemme oli kuitenkin hieman hidasta, koska vähän väliä tuntui tulevan jotain mielenkiintoista minkä vuoksi oli pysähdyttävä ja päästävä tallentamaan se kameran muistikortille. Kuten esimerkiksi tämä piikkisika.

  

Ehdimme ajaa ehkä viisi minuuttia, kun tien sivussa lyllersi taas tutun näköinen hahmo. Yhteistyöhaluisemman mallin ja sitä kautta paremman kuvan toivossa pysäytimme auton. Tämä tyyppi ei tuntunut reagoivan millään tavalla joutuessaan kuvauksen uhriksi, mutta olin silti hieman huolestunut sen sijainnista tien laidassa, kun huomasin auton lähestyvän. En halunnut säikäyttää sitä auton alle. Toisaalta auton kuljettaja kyllä taisi huomata, että joku turisti hääri tien reunassa kameran kanssa.

Tämä herra / rouva piikkisika oli täydellinen kuvattava ja sen touhuja oli hauska seurata. Se kulki kiemurrellen tien laidassa ja poikkesi välillä ojan puolelle, josta se mönki taas takaisin tielle päin. Se ei tuntunut välittävän minusta pätkääkään. Tomi oli jäänyt autoon odottamaan.

Kun piikkiotus sitten päätti ottaa reippaan suunnan suoraan minua kohti, alkoi jo epäilyttää. Siinä missä ymmärrän koirien elekieltä paremmin kuin monia suomea puhuvia ihmisiä, ei minulla ole pienintäkään havaintoa piikkisikojen sielunelämästä. Suunnitteliko tämä tyyppi tulevansa puremaan sormiani vai oliko se vain niin sokea, ettei nähnyt suomalaista paparazzia. En minä nyt niin pieni ole.

Päädyin silti jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja päätin kysyä eläimeltä ihan selvällä suomen kielellä. ”Etkö sä näe mua?”. Ja tämä selvensi asiaa. Sokeahko tai ajatuksissaan ollut piikkisika nosti päätään ja sitten hyvin eleettömästi kääntyi 180 astetta kannoillaan. Eleistä sai sen käsityksen, että sinne suuntaan se oli oikeastaan alunperinkin ollut matkalla.

Näimme matkalla vielä ainakin kolme piikkisikaa tien penkoilla. Jotain ruokaa ne sieltä etsivät. En vain tiedä mitä. Vaaralliselta ruokailupaikalta se joka tapauksessa vaikutti, vaikkei liikennettä nyt ihan ruuhkaksi asti ollutkaan. Näimmehän me kuitenkin ehkä kolme muuta autoa. Vihdoin näkyi Wrangell-St. Eliasin kansallispuiston kylttikin. Tuossa kansallispuistossa sijaitsee Yhdysvaltojen toiseksi korkein vuori St. Elias. Puistoon johtavalle tielle käännyttyämme näkyikin horisontissa taas upeita vuoria.

Mutkan jälkeen aukesikin sitten melkoinen suora.

Kymmenen aikaan illalla alkoi jo pitkän päivän jäljiltä väsyttää, mutta pakko oli jäädä vielä nappaamaan parit kuvat.

Alkoi hämärtää, kun saavuimme metsän keskellä olevalle levähdyspaikalle. Siellä oli sallittua yöpyä pientä maksua vastaan. Mukavuutena oli biovessat, muttei mitään muita palveluita. Sen sijaan vesiputous ja pieni joki löytyi. Ei pöllömpi paikka. Muutama ihan oikea leiriytyjäkin siellä oli meidän lisäksemme. Yksi teltta oli jo paikallaan ja paria muuta pystytettiin. Meidän ”leirin” kasaaminen koostui erinäisten vaatekappaleiden epätoivoisesta ripustelusta ikkunoiden peitoksi.

Kokemusta autossa nukumisesta on kertynyt Australiasta melkein puolen vuoden verran (v. 2010-2011). Silloin meillä oli kuitenkin pakettiauto ja retkisängyt. Kerran aikaisemmin olen nukkunut Jenkeissä yhden yön henkilöautossa. Aika kultaa muistot ja jostain käsittämättömästä syystä muistikuvani tuosta olivat kohtalaisen positiiviset. Nyt vääntelehtiessäni yön aikana Chervoletin etupenkillä ties miljoonattako kertaa, ihmettelin mitä olin oikein ajatellut. Alaskassa on kuitenkin kylmä! Auton käynnistäminen yön aikana kolme kertaa lämmön lisäämiseksi on epäekologista ja epälevollista (joka ei ole oikea sana, mutta ei kiinnosta). Seuraavan kerran nukun autossa, joko eläkkeellä tai kun alla on asuntoauto!