Oodi Suomen metsille

Monissa matkablogeissa on paljon juttuja ja suosituksia myös kotimaan matkailusta. Minä en ole kunnostautunut tällä saralla. Oikeastaan on tunnustettava, että olen viime vuosina matkaillut kotimaassamme lähinnä työmatkojen puitteissa. Onneksi olen sitä kautta saanut nauttia niin Rauman kuin Porvoonkin vanhasta kaupungista, veneillä Kotkan saaristossa ja nauttia kimmeltävistä keväthangista Tahkolla. Tunnustan kuitenkin, että kaikki lomapäivät ovat kuluneet Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi kotimaatani. Päinvastoin. Vaikka rakastan matkustamista, en silti haluaisi muuttaa kokonaan pois Suomesta (talvet voisin kyllä viettää jossain lämpimässä). Matkustaminen on itseasiassa nostanut Suomen arvoa silmissäni entistä enemmän. Yksi asia Suomessa on minulle ylitse muiden ja se on metsä. Lepikko, kuusikko, koivikko, mäntymetsä. Kaikki käy.

 

Sekä vajaan vuoden mittaisen maailmanympärimatkan että puolen vuoden mittaisen opiskelijavaihdon aikana eniten kaipaamani asia on ollut ystävien, perheen ja koirien lisäksi metsässä käveleminen. Toki olen yrittänyt lievittää tätä kaipuuta kävelemällä ties missä viidakoissa, mutta ei ole Suomen raikkaiden metsien voittanutta. Tietenkin yksi oleellinen asia matkoilla on puuttunut ja se on koirat. Ei minua Suomessakaan saa helpolla metsään kävelemään ilman nelijalkaisia ystäviäni. Osa metsän viehätystä perustuu siis siihen, että saan katsoa kuinka hauskaa koirilla on, kun ne juoksevat edestakaisin ja ympärilläni keppi suussa. Yhtä hyvään fiilikseen en kuitenkaan pääse esimerkiksi pellolla, vaan kaipaan puita ympärilleni.

Kerrottakoon tässä vaiheessa kaikille koirien vapaanapidosta kauhistuneille, että koirillani ei ole metsästysviettiä, vaan ne ovat välittömästi kytkettävissä. Olemme monet kerrat koirien kanssa katselleet metsässä niin pois loikkivia rusakoita kuin peurojakin. Pari kertaa olen bongannut hirven. Mieleenpainuvin Suomen eläinkokemus oli kuitenkin, kun huomasin yhtäkkiä Yumin olevan nenät vastakkain pesukarhun kanssa! Kesti pari sekuntia vetää syvään henkeä, kutsua koira luokse ja hahmottaa, että närkästyneenä poispäin kävelevä otus oli sittenkin ihan suomalainen supikoira. Tuolloin harmitti, ettei ollut kameraa mukana.

Me emme käy metsässä vain hyvällä säällä fiilistelemässä, vaan meille metsälenkit ovat päivittäisiä satoi tai paistoi. Koirat saavat lenkkien aikana ottaa ilon irti mutalätäköistä ja suo-ojista. Meillä ei asu hienohelmoja. Suihku on keksitty.

En tee pitkiä lenkkejä hihnassa valoisan aikaan käytännössä ollenkaan. Pidän kadunvarsien tallaamista äärettömän tylsänä. Ekologista tai ei, mutta lastaan koirat päivittäin autoon ja ajamme vaihtelevan matkan päähän metsään, jossa teemme vaihtelevan pituisia lenkkejä. Meillä on onneksi tässä lähietäisyydellä useita kivoja lenkkipaikkoja, joten ei tarvitse edes tallata päivästä toiseen samoja polkuja. Yleensä vastaan ei tule ketään muita. Joskus harvoin joku toinen koiranulkoiluttaja tai maastopyöräilijä. Jaksan lähes aina hämmästellä miten rauhassa saamme kulkea. Asun kuitenkin ruuhkasuomessa, eikä kehäkolmoselle aja kymmentäkään minuuttia.
 

Syksy on minulle ristiriitaista aikaa. Muistan tämän syksyn ensimmäisen päivän. Tai ainakin minulle se oli syksyn ensimmäinen päivä. Vihdoin se pitkään jatkunut kuumuus oli ohi. Heräsin lauantaiaamuna aikaisin ja olin koirien kanssa metsässä jo kahdeksan jälkeen. Ilma oli raikas ja viileä sateen jäljiltä. Sellaista ei ollut ollut koko kesänä. Metsän tuoksu tuollaisena aamuna on ihana.

Nautin syksyn väreistä ja siitä, ettei ole liian kuuma pitkille lenkeille. Myös hyttyset ovat kadonneet. Hirvikärpäsiä täällä ei onneksi pahemmin ole ollutkaan. Mutta se mikä syksyssä ahdistaa on tuleva pimeys. Pelkään nimittäin pimeää. Paljon ja vielä vähän enemmän. Pari kertaa olen ollut metsässä otsalampun turvin, mutta se ei ole todellakaan ollut mikään nautinto. Siksi loppusyksy pakottaa arkisin minut ja koirat siihen mistä emme niin paljon pidä. Pimeys eristää meidät metsästä. Se pakottaa lenkkeilemään valaistuja katuja pitkin ja kuuntelemaan vieressä kulkevien autojen kaasuttelua. Silloin olen aivan valmis antamaan koirat pariksi kuukaudeksi pois ja noutamaan ne takaisin päivien taas pidennyttyä. Tästä syystä sanonkin, että lempivuodenaikani on kevät. Pidätän oikeuden muuttaa mieleni.

Koska minulle metsä ja luonto ovat niin tärkeitä, hämmästelen monen muun asian ohella sitä, miten välinpitämättömästi moni siihen suhtautuu. 

Tämän sohvan entinen omistaja säästi 11 euroa.