Caymansaaret – ei pelkkä veroparatiisi

Caymansaaret tunnetaan veroparatiisina. Onhan saarilla enemmän rekisteröityneitä yrityksiä kuin asukkaita. Me löysimme saariryhmän saarista suurimmalta, Grand Caymanilta, myös muunlaisen paratiisin.

FAKTAT:
Aika: 27.2.2014
Paikka: Grand Cayman, Caymansaaret (Karibian risteilyn yhteydessä)
Fiilis: Huippulukemissa

Minulla ei ollut suuria odotuksia Caymansaarten suhteen. Se ja Cozumel vaikuttivat etukäteen kaikkein vähiten kiinnostavilta ja Belize ja Roatan kiinnostavimmilta. Todellisuudessa meillä oli kaikkein onnistuneimmat saaripäivät juuri Cozumelilla ja Caymanilla. Ehkä siitä syystä, että noilla saarilla vuokrasimme auton ja pääsimme näkemään saaria tehokkaasti.

Edellisenä iltana laivalla tunnelma ei ollut kovin korkealla. Illalla yhdeksän aikoihin tuli kapteenin kuulutus, että yksi kanssamatkustajistamme taistelee laivan sairasosastolla hengestään ja vaatii kiirellistä verensiirtoa. Tästä johtuen laivan moottoreihin pistettäisiin täysi vauhti päälle ja olisimme Cayman saarilla jo noin seitsemän aikaan aamulla (alunperin piti olla vasta klo 9). Tuntui aika hurjalta kuulla, ettei laivalla ollut lainkaan laskeutumispaikkaa helikopterille, joten potilasta ei ollut mahdollista saada sairaalaan ennen seuraavaa aamua. Voimassaolevan verenluovutuskortin omaavia tietyn veriryhmän edustajia pyydettiin myös luovuttamaan verta. Meillä ei sellaisia ollut. Kyyneleet kohosi silmiin, kun hetken kuluttua tuli kuulutus, että sairasosasto on jo ruuhkautunut halukkaista verenluovuttajista, eikä enempää luovuttajia tarvittaisi. Ihmiset ovat onneksi auttamisenhaluisia.

Ensimmäisenä aamulla herätessä mielessä oli, että toivottavasti kanssamatkustajamme selvisi yön yli. Caymansaaret olivat risteilyn toinen kohde, jossa laiva ei päässyt satamaan asti, vaan ankkuroitui pienen matkan päähän satamasta ja rantaan mentäisiin veneillä. Kapteeni kuulutti, että ensimmäinen vene on varattu sairaskuljetukseen ja hieman tämän jälkeen aloitettaisiin matkustajien kuljetus satamaan. Sen tarkempia tietoja potilaasta meille matkustajille ei kerrottu. Toivottavasti hän selvisi.

Meillä oli herätyskello aikaisin herättämässä, koska halusimme viettää mahdollisimman paljon aikaa Caymanilla. Olimmekin ensimmäisten joukossa poistumassa laivasta ja pääsimme ensimmäiseen tenderiin. Satamassa kyselimme mistä saisimme vuokrattua auton. Ilmeisesti Caymansaarilla autonvuokraus ei ole kovin suosittua, koska aivan satamassa ei ollut yhtään autovuokraamoa. Esimerkiksi Cozumelilla oli useampikin. Ainoa autonvuokrauspaikka oli noin kilometrin päässä. Lähdimme kävelemään sinne ja matkalla selvisi sekin miksi autonvuokraus ei ehkä ole Caymanilla niin suosittua. Saariryhmä kuuluu Briteille ja siellä oli vasemmanpuoleinen liikenne. Tomi on onneksi tottunut ajamaan väärälläkin puolella tietä. Ajelimmehan me muutama vuosi sitten puolisen vuotta ympäri Australiaa.

Vuokraamossa oli ruuhka. Kaksi muuta risteilijää oli tullut George Townin satamaan jo ennen meidän laivaamme. Ehdimme jo pelätä, ettei meille riittäisi autoa, koska niitä oli pihassa vain muutama. Suurin osa turisteista vuokrasi kuitenkin skootterin, joka tuntui ihan käsittämättömältä, koska auto maksoi vain 20 euroa enemmän kuin skootteri. Saimme allemme pikku kipon ja ei kun liikkeelle. Ajelimme ohi Seven Mile biitsin, jonka luin nyt jälkikäteen oleven yksi maailman kauneimmista rannoista. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, olisimme ehkä käyneet katsomassa rannan. Nyt huristelimme kuitenkin sen ohi, koska meille ranta edusti turistirysää. Sinne suurin osa laivamatkustajista kyydittäisiin ja keskipäivällä ranta olisi tupaten täynnä.

No minne me sitten olimme matkalla? Kilpikonnafarmille tietenkin. Caymansaaret tunnetaan myös nimellä Las Tortugas. Nimi tulee siitä, että Kolumbuksen tutkimusmatkan alusten löytäessä pienimmät Caymansaarista vuonna 1503, olivat ne aivan täynnä kilpikonnia. Ihmisiä saarilla ei asunut. Kilpikonnilla on saarilla edelleen oma sijansa. Kuten niin monessa paikassa, täälläkin ihmiset ovat ajaneet eläinlajin lähes sukupuuton partaalle metsästyksellä. Sen vuoksi kilpikonnia ryhdyttiinkin kasvattamaan ja tänä päivänä Caymanin kilpikonnafarmi on suosittu turistikohde. Tomi on hulluna kilppareihin ja halusi tuonne ehdottomasti. Kilppareita riitti yliannostukseen asti. Ensin isoja:

Välissä keskikokoisia ja sitten vähän pienempiä. Myös kilpikonnille tuntui ruoho vaikuttavan vihreämmältä viereisessä altaassa.

Nuoret kilpparit olivat pienissä kasvatusaltaissa ja turistit saivat nostella niitä sieltä ihan vapaasti, kunhan ensin kädet desinfioitiin ja kilppari pidettiin altaan yläpuolella. Tämä oli hieman häiritsevää, koska kilpikonnille tuo ei varmastikaan ollut kovin mukavaa. Pakko kuitenkin myöntää, että syyllistyimme tähän itsekin…

Suurempiin kilppareihin ei saanut koskea. Kylteissä kerrottiin niiden purevan lujaa.

Eettisempi tapa päästä tekemään tuttavuutta konnien kanssa oli pulahtaa uimaan niiden kanssa. Kilpikonnafarmilla oli todella reilun kokoinen allas, joka kiemurteli vehreässä ympäristössä. Näissä kuvissa näkyy altaasta ehkä yksi kymmenesosa. Altaassa oli kilpikonnia ja erilaisia kaloja.

Kuumana päivänä oli aivan loistavaa käydä vaihtamassa uikkarit päälle ja pulahtaa snorkkeleiden kanssa altaaseen uiskentelemaan kilppareiden ja kalojen kanssa. Toki olisi ollut aivan eri juttu uiskennella meressä kilppareiden ja kalojen kanssa, mutta ottaen huomioon, ettei Tomi ole mikään mestariuimari ja oli nyt ekaa kertaa snorkkeli päässä, tuo oli meille erinomainen vaihtoehto. Alun pärskimisen jälkeen Tomikin oli ihan fiiliksissä, kun sai snorklailla kilppareiden kanssa tuossa todella suuressa altaassa. Minä olen syttynyt snorklailuun jo vuosia sitten, mutta harmittavan harvoin siihen tulee tilaisuus. Vaadin siihen tyynen vedenpinnan, lämpimän veden ja jotain oikeasti näkemisen arvoista.

Kilpikonnien lisäksi tuolla oli myös muita eläimiä. Linnuilla oli suuri lentohäkki, jonne pääsi sisälle. Lintuja sai myös syöttää kädestä.

Liskot kiipeilivät häkin katolla.

Kilpparifarmilla vierähti muutama tunti ja sitten hyppäsimme taas vuokrabiiliimme. Meillä ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa, joten lähdimme vain ajamaan saarta ylöspäin. Autovuokraamon kartassa näkyi saaren pohjoiskärjessä suuri vihreä alue ja se oli nimetty Barkersin kansallispuistoksi. Otimme sen suunnaksi.

Grand Cayman on hyvin länsimaalainen Karibian saari. Rakennuksiltaan se muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltoja. Siellä oli hauska ja helppo ajella, kunhan vain pysytteli vasemmalla puolella tietä. Rakennukset ja pihat olivat hyvin hoidettuja. Kansallispuiston alue alkoi yhtäkkiä asutuksen jälkeen ja asfalttitie loppui. Tomi ei ollut kovin innoissaan. Vuokra-autoilla ei yleensä saisi ajella hiekkateitä pitkin. Tai jos ajeleekin ja jotain sattuu, vakuutus ei välttämättä korvaa. Otimme kuitenkin riskin ja päätimme ajaa pienen matkan eteenpäin. Onneksi päätimme. Kurvasimme Kia Picantomme niin pitkälle pehmeälle hiekalle kuin uskalsimme ja nousimme ulos autosta.

Edessämme avautui paratiisi. Täysin autiota rantaa silmänkantamattomiin.

 Eipä paljon ruuhkainen Seven Mile Beach kiinnostanut, kun oli mahdollisuus paistatella päivää tuolla.

Päätimme ajaa vielä eteenpäin. Tie vaikutti aluksi ihan hyvältä, mutta tässä vaiheessa alkoi epäilyttää.

Tie heikkenikin aika pahasti ja meitä alkoi jo ihan tosissaan huolestuttaa Picanton maastokestävyys. Takaisin ei kuitenkaan voinut enää kääntyä, koska olimme jo melkein kansallispuiston kärjessä. Selvisimmekin sinne ja pari paikalla olevaa pyöräilijää katsoi meitä hieman ihmetellen. Valitettavasti tuolla kärjessä ei ollut oikein mitään nähtävää. Ranta oli mutaista.

Lähdimme takaisinpäin. Skootteri olisi tässä maastossa ollut parempi menopeli kuin auto. Kartasta katsottuna näytti, että pääsemme helposti hieman eri reittiä takaisin. Eihän se olisi kiva ajella samoja maisemia katsellen takaisin. Virhe! Olimme pian eksyksissä kansallispuiston hiekkatieverkostossa. Teiden molemmin puolin oli vettä ja välillä sitä oli myös tiellä. Ei kivaa.

Tiet mitkä näyttivät kartassa johtavan pois alueelta, päättyivätkin umpikujaan. Missään ei näkynyt ihmisiä, vain kymmeniä liskoja, jotka sujahtivat nopeasti veteen, jos yritti nousta autosta ulos niitä kuvaamaan.

Onneksi meillä ei ollut vielä kiire takaisin laivalle. Oli meillä aikaa harhailla, mutta silti ehdimme hieman huolestua, kun tie muuttui aina vain kapeammaksi ja kapeammaksi. Helpotus oli suuri, kun vihdoin löysimme reitin pois. Asfaltti renkaiden alla oli tuntunut yhtä kivalta edellisen kerran ajettuamme yli 1000 kilometriä hiekkatietä Australian keskiosan halki.

Nyt suuntasimme kansallispuiston sijaan vakoilemaan hieman miten rikkaat asuivat. Täällä niitä varakkaita nimittäin riitti.

Asuntojen ihastelun jälkeen ajoimme lentokentälle ja Tomi kävi etsimässä hyvää spottailupaikkaa. Sellaista ei kuitenkaan oikein löytynyt. Yksityisjettejä oli kuitenkin paljon.

Sitten olikin jo aika suunnata takaisin satamaan. Kävimme ensin ruokakaupassa ostamassa hieman juotavaa yms. Hintataso oli melko kallis, kuten arvata saattaa. Tai no kallis ja kallis, varmaan aika lähellä Suomen hintatasoa. Palautimme auton ja käppäilimme satamaan. Meidän kippomme ja kaksi muuta killui ulapalla odottamassa matkustajia.

 Ehdimme käydä vielä muutamassa kaupassa ja sitten olikin jo aika mennä laivaan. Olimme tulleet satamaan ensimmäisellä tenderillä ja nyt menimme takaisin viimeisellä. Tehokasta ajankäyttöä! Aurinko laski jo ja laivamme ohi lähti purjealuskin risteilemään. Siellä oli hieman varakkaampaa porukkaa kyydissä. Meillä oli vielä edessä yksi meripäivä laivalla ja sitten olisikin aika palata takaisin mantereelle.