Tasan viikon päästä olemme jo Kanadassa. Rakastamme lämpöä, mutta taas kerran huomaamme suuntaavamme vuorille sekä myös jäätikölle. Niihin ei kyllästy koskaan. Kun edellisen kerran kävimme Kanadassa, Tomi hehkutti minulle käyntiään Norjan jäätiköllä. Silloin jo olisimme halunneet ajaa pidemmälle Jasperin kansallispuistoon ja käydä jäätikköretkellä. Aikaa ei kuitenkaan ollut. Ensimmäisen kerran ihastelimme yhdessä jäätiköitä Alaskassa. Sillä reissulla tulikin nähtyä useampi jäätikkö niin mereltä kuin maistakin. Yksi Alaskan jäätikkö- ja valasristeilypäivä onkin edelleen mielessäni yhtenä parhaimpana päivänä ikinä. Jos jossain, niin suuren jäätikön edessä sitä tuntee itsensä todella pieneksi.

Silversean 17 vuorokauden Etelä-Amerikan kiertoristeilyllä näimme joitain jäätiköitä Silver Spiritin lipuessa vuonojen välissä. Emme kuitenkaan menneet suurella laivalla kovin lähelle niitä. Sen sijaan yksi päivä oli risteilyohjelmassa pyhitetty kokonaan Chilessä Laguna San Rafaelin kansallispuiston jäätiköllä vierailemiselle. Se tapahtui erillisellä kolmen tunnin retkellä. Silver Spirit ankkuroitiin paikalleen ja pienempi alus kävi hakemassa matkustajia kolmen tunnin retkelle. Ensimmäinen ryhmä lähti liikkeelle aikaisin aamulla. Tuhansia matkustajia vetävällä laivalla moinen järjestely ei olisi toiminut, mutta Silversealla homma pelitti, koska matkustajia on vain satoja. Yleensä retki tuolle San Valentinin jäätikölle tehdään Puerto Chacabucosta, jossa monet risteilijät pysähtyvät. Silloin se vie kuitenkin koko päivän, kun nyt tuon jäätikköretken teki kolmessa tunnissa.

Me olimme jättäneet retken varaamisen viime tippaan. Olimme arponeet kannattaisiko maksaa jäätikön näkemisestä 179 dollaria per nuppi. Olihan niitä nähty. Hinta oli mielestämme kallis. Päätimme kuitenkin pistää visan vinkumaan ja buukkasimme paria päivää ennen paikalle saapumista itsemme päivän viimeiselle retkelle. Se oli ainoa, jolla oli tilaa. Kaikki olivat halunneet jäätikköristeilylle mahdollisimman aikaisin, eikä illallisen aikaan tapahtuvalle retkelle ollut tunkua. Se sopi meille, vaikka toisaalta mietimme olisiko valoa tarpeeksi ja alkaisiko iltaa kohden kerääntyä paljon pilviä. Toisaalta elättelimme toiveita kauniista auringonlaskusta.

Aamulla herätessämme oli vielä utuista. Ensimmäisiä retkeläisiä oltiin jo saavuttu hakemaan. Päivän mittaan sää kirkastui ja vietimme aikaa omalla parvekkeella sekä laivan kannella päivää paistatellen. Muuta laivaliikennettä ei ollut näkyvissä. Vain meidän laivamme ja El Chanten, joka kävi tuomassa ja viemässä kanssamatkustajiamme. Sitten yhtäkkiä bongasin merellä jonkin toisen aluksen. Päivän ainoan. Hihkuin Tomin paikalle ja ryntäsimme katsomaan, kun chileläinen vene lipui ohitse lentokone kyydissään. Sellaista näkyä ei ihan joka päivä näe.

Sitten tuli meidän vuoro hypätä El Chantenin kyytiin. Meitä oli vastassa tuon noin 100 henkeä vetävän aluksen henkilökunta. Mukaan tuli myös Silversean henkilökuntaa, koska meillä oli asianmukaisesti mukana all-inclusive tarjoilut myös tällä pienemmällä laivalla. Hetkeksi kun ehti istahtaa, tuotiin jo tarjottimella jos jonkinlaista coctail-leipää ja juomia. Me olimme kuitenkin jo nauttineet yltäkylläisestä risteilemisestä niin runsain rinnoin, että keskityimme ennen kaikkea maisemiin. Ne olivat nimittäin hienot! Toisella puolella kohosivat Andit ja välillä meidän ja vuorten välissä oli erikoista metsikköä. Jäätikköristeilyn oli sitäpaitsi pakko olla hyvä, koska eräs mukana oleva nainen kertoi olleensa siellä jo aamulla ja ihastuneensa niin ikihyväksi, että tuli iltaretkelle uudelleen mukaan.

Kun sitten noin tunnin jälkeen mutkan takaa tulivat ensimmäiset jäälautat vastaan, oli tunnelma laivalla innostuneen jännittynyt. Meidän silmiimme jäälauttoja näytti olevan aika vähän. Aivan ensimmäiset fiilikset San Valentinin jäätiköstä olivat myös sellaiset, että tuossako se nyt sitten on. Melko mitäänsanomaton. Ympärillä ei ollut lumihuippuisia vuoria. Missään ei näkynyt hylkeitä tai muita eläimiä. Jäätikkö itsessään näytti vaatimattomalta. Tiedostimme tulleemme melko vaativiksi matkailijoiksi nähtyämme jo niin paljon. Toki jäätikkö kuitenkin hienolta näytti ja otimme paljon kuvia. Jopa yhteisselfien, kun me kerran olimme menneet selfiekepin hommaamaan!

Yhtäkkiä paikalle ilmestyi pieni punainen lentokone ja jäätikön valtava koko aukeni meille aivan uudelle tavalla.

Emme olleet uskoa silmiämme, kun näimme tuon aiemmin ohitsemme veneen kyydissä menneen lentokoneen lentelevän jäätikön editse ja ylitse. Se todella toi aivan uutta ulottuvuutta jäätikkökokemukseen ja ilman tuon lentokoneen tarjoamaa perspektiiviä jäätikön valtava koko olisi jäänyt meiltä hahmottamatta.

San Valentinin jäätikkö kuuluu niin sanottuihin poikiviin jäätiköihin eli se murtuu mereen, pienenee ja vetäytyy kauemmas. Täällä oli viereiseen kallioon kirjoitettu vuosilukuja sen mukaan missä kohtaa jäätikkö milloinkin oli ollut. Oli aika hurjaa nähdä miten paljon jäätikkö oli pienentynyt vuosien kuluessa. Saimme todistaa nytkin suuren jäänlohkareen murtumista. Se on aina mereen laskeutuvilla jäätiköillä vieraillessa ”ohjelmanumero”, jota odotetaan kovasti. Eikä ihme, näkymä on vaikuttava. Alla olevassa kuvassa näkyvä etummainen seinämä on ehkä kuusikerroksisen kerrostalon korkuinen, joten pärskeet todella ovat kovat ja ihan kunnolliset aallotkin mereen putoava lohkare synnyttää. Sen vuoksi laivoilla ei voi mennä kovin lähelle jäätiköitä.

Illasta muodostui sään puolesta todella kaunis. Matalalta paistava aurinko valaisi jäätikön juuri oikeasta suunnasta. Aamulla kuvien ottaminen olisi ollut vastavalossa hankalaa. Meillä kävi siis mahtava tuuri, kun aamupäivän jäätikköristeilyt olivat täysiä. Myös paluumatka takaisin Silver Spiritille oli yhtä maisemanautintoa, emmekä malttaneet mennä edes sisälle lämmittelemään.

Takaisin Silver Spiritille ja hyttimme luokse päästyämme järkytimme hovimestariamme ja kieltäydyimme illallisesta. Olimme saaneet niin paljon silmänruokaa, ettei napakaan vetänyt enää mitään.

Risteilimme yhteistyössä Silversean kanssa.

Pysy matkassa mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram