Tässä ennen parin viikon päästä koittavaa Kanadan matkaa on vielä hetki aikaa hypätä takaisin Silversean* risteilyyn ja Etelä-Amerikan tunnelmiin. Ensimmäinen satama Chilen puolella oli Punta Arenas ja odotimme kovasti millainen tuo meille uusi Etelä-Amerikan maa olisi. Ei ollenkaan pöllömpää aloittaa maahan tutustuminen yhdestä mantereen eteläisimmästä kaupungista.

Olin aikaisin hereillä ja säntäsin kuvailemaan auringonnousun maisemia Silver Spiritin kannelle Tomin vielä käännellessä kylkeä hytissämme. Aamu sarasti hieman pilvisenä, mutta aurinko tunki säteitään sinnikkäästi pilvien lomasta ja päätin, että päivästä olisi tultava aurinkoinen. Ja tulihan siitä. Ainakin hetkeksi.

Punta Arenasin satamaa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauniiksi. Se on selkeästi teollisuussatama. Tällä on puolensa ja puolensa. Vastassa ei ollut yhtä pikkuruista kojua lukuunottamatta perus turistikojuja, eikä vieressä ollut muita risteilijöitä, joista olisi valunut valtavia laumoja turisteja tehden kaupungista pelkän turistikaupungin. Tästä harmillisesta ilmiöstä ovat äskettäin kirjoittaneet Metallia Matkassa -blogin Anne Venetsian osalta ja My Passport Pages -blogin Laura Montenegron Kotorin osalta. Silversean risteilyllä on sekin mukava puoli, että laivoilla on vain satoja, ei tuhansia ihmisiä, joten pelkästään heidän laivojen matkustajamäärällä ei satamia muuteta turistien valtaamaksi.

Poistuimme laivasta ensimmäisten joukossa. Jonoa ei ollut. Turistit pihalle ja rekalla ruokaa sisälle. Vastassa oli shuttle-bussi, joka kuljetti meidät kaupunkiin. Vaikka risteilyjä moitiaan usein siitä, etteivät risteilyturistit jätä paljoa euroja paikallisille, niin kyllä jotain aina jossain muodossa kuitenkin jää. Oli ne sitten satamamaksuja, ruokakuljetuksia, bussikuljetuksia tai retkiä. Toki summa on pienempi kuin jos kaikki nämä ihmiset saapuisivat paikalle lentäen tai bussilla ja yöpyisivät kohteessa. Tämä ei ole kuitenkaan realistinen toive, koska ilman risteilyä, suurin osa ihmisistä pysyisi lomalla enemmän paikallaan, eikä kiertäisi kohteesta toiseen.

Silversealla on aina ilmainen bussikuljetus satamasta keskustaan, ellei etäisyys ole ihan rollaattorilla taitettava. Punta Arenasissa keskustaan oli useiden kilometrien matka. Siellä meitä vastassa oli vielä laivayhtiön palkkaama paikallisopas, jolta sai kysellä typeriäkin kysymyksiä. Me kysyimme olisiko kaupungissa ok kuljeskella isot järjestelmäkamerat kaulassa vai ryöstäisikö joku meidät. Opas naurahti vain, ettei tämä ollut mikään Pohjois-Chile, vaan täysin turvallinen kaupunki, jossa voisi huoletta painella menemään lompakko takataskussa pullistellen. Niin me kiitimme ja jäimme pohtimaan millaista Pohjois-Chilessä sitten olisi.

Olimme suunnitelleet lähtevämme taas vuokra-autolla pingviinien bongausretkelle. Turistitoimistossa suunnitelmamme kuitenkin tyrmättiin. Pingut eivät olisi päivällä siellä, minne olimme kaavailleet huristelevamme. Frakkipukuisia lentokyvyttömiä lintuja nähdäksemme meidän olisi pitänyt ottaa lähes päivän kestävä veneajelu. Lukuisia päiviä merellä lilluttuamme kaipasimme kuitenkin ihan vakaata maata jalkojemme alle, joten nielimme pettymyksemme ja totesimme, että tästä tulikin sitten citypäivä. Auto jäi vuokraamatta ja pistimme vain töppöstä toisen eteen. Tosin kovin rivakasti emme päässeet etenemään. Kaupunki oli täynnä koiria ja lähes jokaista piti tietenkin pysähtyä ihastelemaan, rapsuttelemaan ja kuvaamaan.

Vaikka katukoiria oli paljon, olivat ne onneksi hyväkuntoisia. Monet vaikuttivat siltä, että niillä on kyllä omistaja, mutta ne saivat kuljeskella kaupungilla vapaasti. Kaupunki itsessään tuntui ihan kivalta, mutta ei mitenkään erityiseltä. Oli arkipäivä ja paikalliset kiiruhtivat töihin, katujen kulmissa oli ihmeellisiä kojuja ja siellä täällä oli idyllejä kahviloita. Punta Arenas oli selvästi teollisuuskaupunki, jossa oli turismista riippumatonta paikallista elinkeinoa ja elämää. Kaupungissa on yli 100 000 asukasta, joten siellä oli saatavilla myös hyvät palvelut ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen suhteen. Turistejakin siellä kuitenkin käy paljon, sillä Punta Arenas on Ushuaian ohella suosittu aloituspiste Etelämantereen risteilyille. Punta Arenasista tosin yleensä lennetään Etelämantereelle ja vasta siellä hypätään laivan kyytiin. Näin voi säästää aikaa ja välttää hurjat meriolosuhteet. Rahaa tällä ei käsittääksemme säästä, päinvastoin.

Me suuntasimme ensimmäisenä kulkumme rantabulevardille. Frakkipukuisia lintuja sielläkin oli, mutta vain merimetsojen (tai vastaavien) muodossa. Joku rinkkaa kantava tyttö tosin kirmasi paikalle ja kysyi olivatko ne pingviinejä.

Ranta ei tehnyt merkittävää vaikutusta, joten paahdoimme seuraavaksi päinvastaiseen suuntaan ja kipusimme näköalapaikalle, josta näki edessä avautuvan kaupungin keskustan. Ehdimme käydä matkalla hieman shoppailemassa, ihmettelimme paikallista kuorma-autoambulanssia ja ihastelimme rakennuksia sekä vanhaa autokantaa. Kaiken kaikkiaan ensikosketus Chileen oli positiivinen, vaikkemme mitään suuria tunteita kaupunkia kohtaan kokeneetkaan.

Vietimme vielä hieman aikaa kaupungilla shoppaillen, mutta sadepilven kaartaessa kaupungin ylle, hilasimme ostoskassimme shuttle-bussiin ja lähdimme takaisin laivalle. Olimme jo hyvin kiintyneitä kelluvaan tilapäiskotiimme ja Silver Spiritille paluu tuntui oikeasti kuin olisi kotiin palannut. Sitä tunnetta voi olla vaikea käsittää, mutta tuollaisella pitkällä risteilyllä tunne oli voimakas. Olimme sen verran puhki aamun reippailusta, että tilasimme hovimestarilta myöhäisen lounaan sviittiimme.

Iltapäivä oli sateinen, mutta illan tullen taivaskin taas aukeni ja Chile näytti parastaan. Näin etelässä ei lämmöstä päässyt nauttimaan, mutta kyllä Baileys jäillä maistuu laivan kannella hyvältä myös ntuvatakki päällä auringonlaskua ihastellen. Muut laivamatkustajat pysyttelivät taas lämpimissä sisätiloissa, vain pari innokasta, valokuvaajaksi jo muiden keskuudessa tituleerattua suomalaista hääri kameroineen kannella. Ei paha.

Pysy matkassa mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram