Miten 17 mailiin voi saada kulumaan kolme tuntia? Helposti, kun ihasteltavana on Kalifornian kaunista rannikkoa ja suloisia eläimiä.

Yksi Highway ykkösen varrella olevista turistireiteistä poikkeaa tuolta tunnetulta tieltä hieman syrjään. Se tekee nimensä mukaisesti 17 mailin eli 27 kilometrin lenkin. Jostain syystä emme olleet kuulleet tästä pätkästä mitään, ennen kuin istuimme San Franciscossa italialaisessa ravintolassa, pariskunnan kanssa, johon olimme tutustuneet Silversean risteilyllä. Paikallisina he vannottivat meitä ajamaan tuon tienpätkän ja mehän tottelimme. Hyvä niin.

Tämä tapahtui samana päivänä, jolloin olimme lähteneet Santa Cruzista. Meillä oli buukattuna yöpaikka Montereystä. Etäisyyttä näiden kahden kaupungin välillä on vain 70 kilometriä ja Tomi oli hieman huolissaan kuinka saisimme koko päivän kulumaan. Kävi ilmi, että huoli oli täysin turhaa. Olimme saaneet käytettyä runsaasti aikaa jo Santa Cruzin pintapuoliseen tutkimiseen ja suloisten merileijonien ihasteluun. Ajomatka itsessään sujui Montereyhin asti nopeasti. Matkalla ei ollut kovin paljoa nähtävää. Ajelimme läpi valtavien mansikkapeltojen ja kun sanon valtavien, niin nyt puhutaan Amerikka-mittakaavan valtavista. Niiden keskelle oli vedetty autojen peräkärryillä bajamajoja poimijoita varten ja kymmenet ja taas kymmenet työntekijät olivat tien molemmin puolin kumartuneina mansikkapensaiden väliin. Toinen alueen nimikkokasveista on artisokka, mutten ihan päässyt kärryille kuinka sitä poimitaan / nostetaan maasta.

Ohitimme Montereyn kaupungin ja seurasimme 17-Mile Drive -tienviittaa. Yhtäkkiä vastassa oli portit ja useampi portinvartija. 17-Mile Driven varrella asuu paljon rikkaita valtavissa taloissaan ja ehkä juuri sen vuoksi alue oli aidattu ja vartioitu, kuten Amerikassa monet rikkaiden alueet ovat. Tämä paikka erosi siinä mielessä, että 10 dollarin maksua vastaan me tavan pulliaisetkin pääsimme alueelle pällistelemään sen luonnon kauneutta sekä kurkistelemaan hieman aidan raoista hulppeita huviloita. Saimme pienen opaslehtisen, johon oli merkitty tärkeimmät nähtävyydet ja pysähdyspaikat.  

Ensin tie mutkitteli kilometritolkulla Del Monte -nimisen metsän läpi. Ohitimme sairaalankin ja useamman golf-klubin. Hieman ehdimme jo ihmetellä miksi tästä tien pätkästä oli niin paljon pidetty melua. Sitten saavuimme rantaan.  Spanish Bay oli kaunis! Köpöttelimme rannalla ja innostuimme kasaamaan kivimuodostelman.

Vähän matkaa eteenpäin ajettuamme tulimme huikeassa paikassa olevalle golf-kentälle tai oikeastaan yhdelle väylälle. Pelaajat olivat aivan meren rannassa. 17-Mile Driven alue onkin todella tunnettu golffareiden keskuudessa. Nämä maisemat olivat sellaisia, että teki melkein itsekin mieli aloittaa lajin harrastaminen! Jälleen kerran Kalifornia myös muistutti eläinrikkaudestaan. Siinä missä Australiassa golfkentillä pomppii kenguruja ja Kanadan Banffissa golf-kentällä käyskenteli hirvi, oli täällä kentän reunamilla peuroja.

Pysähdyimme seuraavaksi Bird Rockille, joka oli merimetsojen valtaama kallionnokare rannan edustalla. Tarkkasilmäisimmät (tai pisimmän zoomin omistavat) huomasivat vedessä ja rantakallioilla myös merileijonia. Me kuitenkin keskityimme aivan parkkipaikan tuntumassa oleviin, paljon pienempiin, mutta sitäkin suloisimpiin otuksiin!

Nämä maaoravat olivat selvästikin tottuneet saamaan turisteilta ruokaa. Sen verran kiinnostuneina ne lähestyivät ihmisiä ja tunkivat nenänsä lähes kiinni kameran ja iphonen linssiin. Me emme halunneet ruokkia niitä, emmekä ihme kyllä nähneet muidenkaan turistien ruokkivan näitä oravia. Seuraavana päivänä näimme sitten oravien ruokkijoita verenpaineen kohoamiseen asti, mutta siitä toisella kerralla.

17-Mile Driven varrella sijaitsee ikoninen Pebble Beach Resort, joka on erityisesti golffaajien suosiossa. Pebble Beach Companyn, joka valmistaa myös arvostettuja golf-varusteita ja vaatteita, tunnusmerkki on tämä alla olevassa kuvassa näkyvä yksinäinen sypressi. Se onkin koko 17-Mile Driven symboli ja jokainen tämän tienpätkän läpi ajava pysähtyy varmasti räpräisemään siitä tälläisen samanlaisen turistikuvan.

Katselutasanteelta pääsi hieman lähemmäs tuota suojeltua puuta, mutta parhaimman kuvakulman siitä sai suoraan tien varrelta.

Opaslehtiseemme oli merkitty myös The Ghost Three. Pysäköimme auton ja lähdimme katsomaan miltä aavepuu näyttäisi. Ilmeisesti se oli tämä alla olevassa kuvassa näkyvä puunkäppyrä. Siis jompikumpi noista. Veikkaisin oikean puolimmaista.

Haamupuun vieressä oli linnake, jonka pienellä parvekkeella odotimme koko ajan näkevämme prinsessan, joka heittäisi parvekkeen kaiteen yli valtavan palmikkonsa ja prinssi lähtisi kiipeämään sitä pitkin ylös. Vai tapahtuuko niin vain saduissa?

Näitä hulppeita taloja / linnoja oli tien varrella lukuisia, mutta suuri osa oli piilossa puiden, porttien ja korkeiden aitojen takana. Ymmärrettävästi. Jos minulla olisi varaa tuollaiseen rantalukaaliin, en itsekään haluaisi viettää siellä kesäpäivää turistilauman katseltavana. Onneksi meillä on ihan vain talo taajamassa, joten ei tarvitse painiskella moisten ongelmien kanssa.

Viimeinen etappimme oli Pebble Beach Lodge. Sen alueella on myös ruokakauppa, posti sekä golf-kauppoja.

Astelimme muina miehinä ja naisina hulppean viiden tähden lodgen läpi. Siellä olisi voinut nauttia lounasta ja vilkaisimmekin menua. Ei ruoat mitenkään päätähuimaavan kalliita olleet, muttei menu myöskään erityisesti houkutellut. Kävelimme terassille, josta aukeni kaunis näkymä rantaan. Kyseinen kenttä on yksi golf-maailman arvostetuimmista ja US Open onkin järjestetty täällä viisi kertaa. Tallustimme rantaan. Meitä vastaan käveli henkilökunnan edustaja ja hetken aikaa jo odotimme, että meitä pyydetään ulkopuolisina poistumaan alueelta. Mitä vielä! Ystävällinen nainen toivotti meidät tervetulleeksi ja kertoi, että näin rauhallisena päivänä voisimme halutessamme suunnata myös vain golffareille tarkoitetulle alueelle ja kävellä rantaa, väylän vierustaa pidemmälle. Ihanaa amerikkalaista palveluasennetta. Pebble Beach Company on tosissaan ylpeä ”tiluksistaan”.

17 mailin tien tullessa loppuun, koukkasimme vielä etelän suuntaan, poispäin Montereystä, jossa majoituksemme sijaitsi. Kartan mukaan siellä sijaitsi Carmel-by-the-Sea. Päätimme käydä tarkistamassa vielä sen. Pikkuteiden kiemurtelun jälkeen saavuimme rantaan ja heitimme auton parkkiin. Voi morjens millainen ranta sieltä paljastuikaan!

Carmelin ranta on ehdottomasti kaunein, mitä olen Kaliforniassa nähnyt. Hiekka oli valkoista ja ranta jatkui pitkälle. Omaan makuuni oli aivan liian viileää, jotta olisin heittäytynyt levyksi rantahietikolle, mutta ehkä Kalifornian rannikon tuuli on karaissut paikallisia. Heitä nimittäin oli tuona keväisenä päivänä yllättävänkin paljon kerääntyneenä rannalle. Osa oli ihan uikkareissa, monella oli paita päällä. Kukaan minut tunteva ei varmasti ylläty, kun sanon, että itselläni oli päällä paksu pusero ja siinä vielä takki päällä, eikä ollut kuuma. Jos olisi löytynyt paikka, johon ei tuule, olisi takista voinut ehkä luopua…

Carmel oli todella hurmaava ja kaunis paikka. Ajelimme rantakatua pitkin pitkät pätkät. Tien toisella puolella kimmelsi meri ja toisella puolella oli hulppeita taloja, joiden parvekkeilta oli mojovat näköalat rannalle. Jos eksyt tänne suunnalle, älä missään tapauksessa missaa Carmelia!