Tierra del Fuegon kansallispuisto oli yllättänyt meidät jo positiivisesti kettubongauksellamme, vaikka maailman lopun maisemat eivät saaneetkaan meitä haukkomaan henkeämme. Parhaimpia maisemia olimme vielä etsimässä. Käännyimme summamutikassa päätieltä pienemmälle ja saavuimme kauniiseen poukamaan. Paikalla oli turistiryhmä, joka oli juuri lähdössä, muuten paikalla oli vain muutamia ihmisiä. Vesi oli kirkasta ja poukaman toisella laidalla kohosi jylhät vuoret. Ihastuimme silmänräpäyksessä tuohon paikkaan ja vietimme siellä pitkän aikaa kävelemällä rantakivikossa ja ihmettelemällä kivien pintaan liimautuneita simpukoita. Juuri kun olimme lähdössä tutkimaan tarkemmin mikä rakennus laiturin nokassa oikein oli, laskeutui kiville useampi haukka nauttimaan simpukka-aterioita.

Kävi ilmi, että olimme saapuneet maailman eteläisimmälle postitoimistolle. Ok, Etelämantereella on kai joku joskus auki oleva postitoimisto, mutta jos nyt puhutaan näistä mantereista, joilla on asukkaita ympäri vuoden.

Tämä postitoimisto oli kyllä erittäin mieleenpainuva. Se oli
kuvauksellinen ja todella omituisessa paikassa kansallispuiston sisällä.
Kävimme postittamassa sieltä muutamat postikortit ja ihastelemassa
tuota erikoista postia. Kyllä Itellan (vai onko se nykyään taas Posti?)
toimipisteet kalpenee tämän rinnalla. Vanhahko mies tiskin takana oli
hymyilevä, muttei puhunut sanaakaan englantia. Saimme silti postimerkit
ja kortit ostettua, postitettua ja ne ovat todistettavasti saapuneet vielä perillekin. Niissä komeilee Fin del Mundo (End of the World) leima.

Tämän kertainen vuokra-automme (ei mene ihan parhaimpien listalle…):

Kävellessämme postitoimistolta autolle, näimme jonkin tumman näätäeläimeltä näyttävän olennon loikkivan aukion poikki pusikkoon. Se kuitenkin viiletti sen verran lujaa, etteivät nämä luontokuvaajat ehtineet ihan sen vauhtiin mukaan. Kävimme varovasti hiippailemassa niiden pusikoiden luona, jonne se sukelsi, mutta emme enää onnistuneet löytämään kyseistä veijaria.

Olimme tyytyväisiä stoppiimme postitoimiston luona, mutta päätimme tutkia kansallispuistoa vielä hieman lisää. Ajoimme takaisin päätielle ja seuraavasta risteyksestä taas pienemmälle tielle. Ohitimme maailman lopun juna-aseman. Kansallispuistossa kulkee leikkijunaa muistuttava turistijuna, jolla pääsee jonnekin. Emme tutustuneet siihen tarkemmin, vaan ajelimme juna-aseman ohi pientä, kuoppaista hiekkatietä vailla mitään sen kummempaa päämäärää. Tuollainen päämäärätön ajelu on monesti ihan parasta ja se tuotti tälläkin kertaa loistavia tuloksia.

Ryhdyin hihkumaan ihastuksesta, kun näin kaukana laaksomaisessa paikassa, joen lähellä useita hevosia. Tomi veti auton tien sivuun ja jäi vetämään päikkärit autossa sillä välin, kun minä lähdin kaksi Canonia kaulalla heiluen kohti hevosia.

Mielessä pyöri, että nyt oltiin kansallispuistossa, eivätkä hevoset olleet minkään aitojen sisällä. Voisivatko ne olla villihevosia?! Niistä ei ollut mitään mainintaa puiston esitteessä, jonka olimme saaneet portilta. Suhtauduin hevosiin pienellä varauksella. Minulla on oikeassa kyljessä hampaanjäljet muistona eräästä ihan kesystä suomenhevosesta, joten en uskaltanut mennä kovin lähelle mahdollisesti villejä hevosia. Jälkikäteen kaivelin netistä tietoa ja kyllä vain, kansallispuistossa elää paljon villihevosia. Ihan käsittämättömän hienoa! Olin niin onnellinen, että olimme päättäneet tutkia vielä tuon yhden kuoppaisen pikkutien, muuten olisimme missanneet täysin nämä upeat hevoset.

Oli niin käsittämättömän ihanaa olla satumaisessa laaksossa villihevosten seassa, että meinasi jo ajantajukin hämärtyä. Kävin kuitenkin jossain välissä herättelemässä kuskin etupenkiltä ja ajoimme vähän matkaa eteenpäin – vain löytääksemme lisää villihevosia. Niitä oli useita kymmeniä. Nyt Tomikin tuli mukaan ihmettelemään laumaa, joka liikkui hiljakseen eteenpäin. Toppuuttelin Tomia menemästä ihan hevosten lähelle, kun ei ollut tietoa miten ne suhtautuisivat ihmisiin. Paikalle porhalsi ilmeisesti argentiinalainen perhe ja perheen isä suuntasi suoraan hevosten kulkureitille kuvaamaan niitä videokameralla. Nätisti hevoset kiersivät miehen. Eivätköhän ne olleet kohtalaisen tottuneita turistien läsnäoloon.

Hevosten ihastelun jälkeen sää muuttui synkemmäksi ja suuntasimme ulos puistosta. Tomi oli iskenyt jo aiemmin aamulla silmänsä Ushuaian lentokenttään ja halusi tapansa mukaan sinne spottailemaan. Sää ei suosinut, mutta uskomattomalla tuurilla juuri tuolla hetkellä tuli yksi kone ja kaksi muuta lähti. Ushuaiassa ei todellakaan ole mikään maailman vilkkain kenttä, joten Tomi oli hyvästä tuurista mielissään. Kävimme kuvaamassa samalla myös meidän laivan.

Silver Spirit ei ole mikään pikkulaiva, vaikka matkustajia sinne mahtuukin vain reilut 500. Ulkomitoiltaan se on Viking Linen Gabriellan luokkaa. Oli vasta iltapäivä, mutta Royal Caribbeanin laiva lähti jo satamasta. Monet eri varustamot risteilevät Etelä-Amerikan kärjen ympäri, mutta aikatauluissa on suuria eroa. Suurin osa varustamoista vetää reitin 14 vuorokaudessa läpi, kun meidän Silversean risteilymme kesti 17 vuorokautta.

Olimme päättäneet ajaa kansallispuistossa vierailun jälkeen jonkin verran Buenos Airesiin kulkevaa valtatietä pohjoiseen. Sen varrella kerrottiin olevan upeat lumihuippuiset vuorimaisemat. Päätimme lähteä ajelemaan sateesta huolimatta, koska meillä ei ollut parempaakaan suunnitelmaa. Elättelimme toiveita, että sää kirkastuisi. Toiveemme osoittautui kuitenkin turhaksi ja raskaat pilvet roikkuivat alhaalla. Ajelimme pari tuntia näkemättä mitään ihmeellistä. Kävimme nopeasti kaupungin ulkopuolella olevassa ostoskeskuksessa, muttemme olleet shoppailutuulella. Palautimme auton seitsemän jälkeen illalla ja kävelimme vielä jonkin aikaa Ushuaian mäkisiä katuja. Kävimme muutamassa kaupassa, jotka olivat vielä tuolloin seitsemän ja kahdeksan välillä auki. Kaupungissa on lukuisia vaellusvarusteita myyviä kauppoja, mutta hintataso on ulkomaisissa merkkivaatteissa korkea.

Kun kävelimme satamaan kahdeksan jälkeen, ei satanut enää ja aurinko yritti puskea illan viimeisiä säteitään pilvien raoista. Valo oli aika maaginen. Silver Spirit ei lähtisi liikkeelle ennen kuin seuraavana aamuna. Me suuntasimme laivaan illalliselle, kun taas iltavapaitaan viettäviä laivan henkilökunnan jäseniä suuntasi viettämään iltaa kaupungille. Me vaihdoimme ulkovaatteet siisteihin iltavaatteisiin ja menimme nautiskelemaan neljän ruokalajin illallisen viinillä.

Vaikka sää ei ollut Ushuaiassa vierailumme aikaan aivan paras mahdollinen (se olisi voinut olla myös huomattavasti huonompi), oli päivä silti kaiken kaikkiaan ihan onnistunut. Olimme nähneet maailman lopun, ketun ja villihevosia sekä vuoria. Kyllä Ushuaia ja etenkin Tierra del Fuego on käymisen arvoisia paikkoja! Voi että miten tulikaan ikävä risteilyelämää tätä postausta kirjoittaessa!

Pysy mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram