Jos olimme odottaneet Falklandinsaarilla vierailua, niin kyllä
Ushuaiakin oli ollut mielessä monia kertoja. Kyseinen kaupunki on
maailman eteläisin. Siellä käy lähes jokainen turisti, joka suuntaa
kulkunsa Etelämantereelle laivalla,
yli myrskyisän Draken salmen. Meillä tuota matkaa ei (valitettavasti)
ollut edessä, mutta Ushuaiassa laivamme silti pysähtyi.

Kun raotin aamulla sviittimme verhoja Silver Spiritillä, oli vielä hämärää. Horisontissa näkyivät kuitenkin jylhät, teräväkärkiset vuoret, jotka saivat minut jo intoilemaan tulevasta päivästä. Stoppi oli risteilyn pisin. Silver Spirit viettäisi Ushuaian laiturissa yli vuorokauden.

Vedin nopeasti vaatteet ylle, herättelin unista matkaseuraani ja kirmasin laivan kannelle suunnitelmissani kuvata Patagonian maaginen auringonnousu. Täytyy myöntää, että hieman tyrmistyin, kun laivan toisella puolella ei näkynytkään lisää upeita vuoria ja sarastava aurinko, vaan näkymän peitti valtava laiva. Royal Caribbeanin huomattavasti suurempi alus oli toisella puolella laituria ja laivasta virtasi jo turisteja ulos keskeytymättömänä tulvana. Pieni takaisku. Emme saisikaan Ushuaiaa “itsellemme”, vaan kaupungissa ja viereisessä kansallispuistossa tulisi olemaan meidän lisäksemme tuhansia turisteja. Aina pieni laiva ei siis takaa sitä, että satamissa ei olisi niin ruuhkaisaa.

Myös edessämme oli risteilijä, mutta hyvin pieni sellainen. Ponant varustamon luksusalus oli tulossa tai menossa Antarktikselle.

Aamupalan jälkeen vedimme pitkät kalsarit ulkoiluhousujen alle ja toppatakit niskaan. Sää näytti lämpimältä, mutta ei ollut sitä. Kesälämpötila Ushuaissa oli aamulla +6 astetta ja meri toi mukanaan tuulen.

Jälleen autoilua Argentiinassa

Kävelimme läheiseen turistitoimistoon ja selvitimme autovuokraamojen sijainnit. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Autoja ei ollut lainkaan vapaana, mutta seuraavassa onnisti. Pian kurvailimme jo toistamiseen tällä reissulla pitkin Argentiinan hiekkateitä.

Ushuaian suosituin kohde lienee Tierra del Fuegon kansallispuisto. Sinne mekin suunnistimme autollamme. Matka ei ollut ollenkaan pitkä. Ohitimme matkalla todennäköisesti maailman eteläisimmän golf-kentän, jonka reunamilla laidunsi hevosia. Osa hevosista oli aivan tien vieressä. Niillä ei ollut riimuja, eivätkä ne olleet aitojen sisällä. Pakko sitä oli pysähtyä ottamaan näistä komistuksista pari kuvaa.

Taustalla kohosi korkea vuori. Jopa minä olisin voinut harkita golf-kierroksen pelaamista, jos meillä olisi ollut useampia päiviä aikaa. Nyt sitä ei kuitenkaan ollut, vaan halusimme ehtiä kansallispuistoon hyvän sään aikana. Sääennusteiden mukaan iltapäivällä alkaisi sataa, eikä se loppuisi ennen kuin seuraavana päivänä, jos silloinkaan.

Maksoimme itsemme sisälle kansallispuistoon ja saimme käsiimme alueen kartan. Emme olleet tehneet kovinkaan paljon etukäteisselvittelyä ja päätimme ajaa ensimmäisenä “maailman loppua” kohden. Kansallispuiston sisällä on nimittäin Amerikan mantereen eteläisin kohta, jonne pääsee autolla. Sen jälkeen vastassa on vielä iso saari, mutta tuon jälkeen etelämmäs mentäessä seuraava manner on Etelämanner. Sanomattakin on selvää, ettemme olleet koskaan ennen olleet näin etelässä. Afrikan eteläisin kärki  ja Australiakin jää reilusti pohjoisemmaksi. Pysähdyimme matkalla kohti maailman loppua kuvailemaan kauniita maisemia. 

Maailman loppua oli tullut ihmettelemään muutama muukin. Saavuimme parkkipaikalle, joka oli täynnä turistibusseja. Jotenkin onnistuimme kuitenkin osumaan paikalle sellaiseen aikaan, että suurin osa ryhmistä oli lähdössä pois. Kävelimme muutamia satoja metrejä puista kävelysiltaa pitkin ja siinä se sitten oli meidän edessä, maailman loppu. Tältä se näytti:

Lämmintä maailman lopussa ei ole. Ei edes kesällä. Keskilämpötila kesäkuukausina on viiden ja yhdeksän asteen välillä. Siihen kun lisätään tuuli, pipo ja kunnollinen takki ei ollut ollenkaan liioittelua. Toisaalta näimme myös yhden miehen, joka oli varustautunut t-paidalla ja shortseilla, eikä vaikuttanut ollenkaan palelevalta. En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Tai siis olen vähän kateellinen. Alan palella heti, kun lämpötilaa laskee alle 25 asteen. Omistan varmasti keskimääräistä enemmän erilaisia villapuseroita.

Maailman lopun maisemat eivät tehneet mitään lähtemätöntä vaikutusta. Maisemien vuoksi tuohon kansallispuiston ruuhkaisimpaan pisteeseen ei kannata matkustaa. Lähdimmekin etsimään kauniimpia paikkoja toisaalta, koska uskoimme niitä puistosta löytyvän. Ajellessamme turistibussin perässä tietä takaisinpäin olimme hetken närkästyneitä, kun bussi pysähtyi yhtäkkiä keskelle tietä. Ikkunasta nakattiin jotain pihalle ja silloin huomasin heinikon seassa jotain ruskeaa. Kojootti! Joku turisti oli heittänyt sille ikkunasta jotain syötävää, jota se nyt mussutti heinikossa. Ei vaan voi käsittää näitä ihmisiä, jotka tuollaista tekee!

Bussi jatkoi matkaansa, mutta me emme. Olimme taas kerran erittäin tyytyväisiä siihen, että meillä oli alla vuokra-auto, joka mahdollisti sen, että pystyimme jäädä kuvaamaan tuota villieläintä. Emme meinanneet uskoa hyvää tuuriamme. Tuo ruskeanharmaa eläin oli hyvin suloinen.

Kovin montaa hyvää kuvaa emme eläimestä saaneet, koska se liikkui korkean kasvillisuuden seassa. Elimme pidemmän aikaa siinä uskossa, että kyseessä on kojootti, mutta tarkemman googlettelun perusteella kyseessä taitaa olla Etelä-Amerikan harmaakettu. Jos joku siellä ruudun toisella puolella pystyy identifioimaan lajin tarkasti, olisi kiva kuulla.

Kettu pyöri automme lähistöllä muutaman minuutin ajan. Tomi meni ulos kuvaamaan sitä, eikä se lähtenyt karkuun. Lopulta se jolkotteli läheiselle leirintäalueelle. Todennäköisesti kyseinen yksilö oli tottunut dyykkaamaan ruokaansa roskiksista. Tierra del Fuegossa näkyi aika paljon rinkka selässä liikkuvia vaeltajia ja puistossa oli monia leirintäalueita. Patagonian ilmasto on sen verran raaka, ettei itselle tullut kyllä yhtään minkäänlaista kaipuuta leirintäalue-elämään.

Pysy mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram