Nyt on kuulkaa takamus kipeänä. Mutta ei se haittaa! Olen nimittäin rakastunut – islanninhevosiin.

Olen aina pitänyt islanninhevosista eli issikoista. Ne ovat ponin kokoisia, mutta omaavat hevosen voimat. Ne ovat etenkin talvisin pörröisiä ja luonteeltaan kilttejä. Olen salaa haaveillut islanninhevosvaelluksesta Islannissa, mutta vielä siihen ei ole tullut tilaisuutta. Itseasiassa en ollut koskaan aiemmin päässyt edes tutustumaan issikoihin sen lähemmin. En ennen kuin eilen, jolloin nuo pörröiset kauraturvat veivät heti sydämeni. Osallistuin Elämysten ja Ystävyyden Kartanon järjestämälle islanninhevosvaellukselle blogiyhteistyön merkeissä.

Matka Etelä-Suomesta Pohjois-Savoon Rautalammille oli pitkä, mutta taittui helposti ja kivuttomasti, koska syksyinen Suomi näytti parasta väriloistoaan ja seurana oli hyvä ystäväni Laura. Olemme molemmat käyneet läpi nuoruuden heppatyttövaiheen ja siirtyneet sen jälkeen aktiiviseen koiraharrastamiseen. Ei tarvittu kuin vilaus suloisista islanninhevosista ja olimme jälleen taantuneet hevoshulluiksi.

Elämysten ja Ystävyyden eli Sahalan Kartanolla meidät vastaanotti ensimmäisenä reipas tallikissa, joka ei ollut ujoudesta kuullutkaan. Se puski innoissaan vieraiden jalkoja ja nautti rapsutuksista. Ihastelimme kissan silittelyn lomassa siistiä ja idylliä pihapiiriä.

Kun kisu oli saanut ansaitsemansa rapsutukset seuraavana vastaanottajavuorossa oli vaelluksen vetäjänä toimiva Sahalan Kartanon ratsastuksenopettaja Anni. Saimme päähämme kypärät ja kävimme vaihtamassa yllemme Lauran työkaverilta lainatut ratsastushousut. Sitten jo vähän jännitti. Ennen eilistä olin ollut hevosen selässä viimeksi vuonna 2008 ystäväni Heidin polttareissa. Silloinkin ohjelmassa oli muutaman tunnin vaellus. Nuoruuden hevosharrastuksesta minulla muisto oikeassa kyljessä. Kuunsirpin muotoinen hammasrivistön jättämä arpi koristaa nahkaani kylkiluiden päällä. 12-vuotias tyttö lentää ihan voimalla maahan, kun iso suomenhevosori hevonen puree. Sen vuoksi olen hieman varuillani vieraiden hevosten lähellä.

Issikoiden kanssa tunsin oloni tutuksi ja turvalliseksi ensi hetkestä lähtien. Meille vakuutettiin, että nämä hevoset eivät pure eivätkä potki ihmisiä. Issikat todellakin tuntuivat hyvin kilteiltä ja ystävällisiltä. Se onkin aika tärkeä ominaisuus, kun ottaa huomioon, että suurin osa Elämysten ja Ystävyyden Kartanon asiakkaista eivät ole koskaan aiemmin ratsastaneet hevosella (esim. yritysporukat). Vaelluksilla mukana olevat islanninhevoset ovat myös hyvin helppoja ratsastettavia. Ne seuraavat toisiaan ja ratsastajan tärkeimmäksi tehtäväksi jääkin lähinnä satulassa pysytteleminen. Ja koska issikat ovat pieniä, ei satulassa iske edes korkeanpaikankammo. 

Minun ratsukseni valikoitui Prymur. Jo vuonna 1997 syntynyt ruuna, joka oli saapunut Rautalammille suoraan Islannista – äitinsä vatsassa tosin. Prymur oli minulle seitsemän vuoden ratsastustauon jälkeen aivan täydellinen pari. Se oli kilttiäkin kiltimpi, mutta liikkui silti oikein reippaasti. Iäkäshän se on jo, mutta islanninhevoset ovat kuulema hyvin pitkäikäisiä ja jatkavat ratsastuskäytössä muita rotuja pidempään. 

Se mikä islanninhevosista tekee niin erityisen, on niiden omat askellajit. Siinä missä normihepalla on kolme askellajia (käynti, ravi ja laukka), menee issikka niiden lisäksi vielä tölttiä ja osa vielä lisäksi myös passia. Me kaikki pääsimme kokeilemaan tölttiä kentällä jo ennen maastoon siirtymistä. Jokainen joka on joskus ollut ravaavan hevosen selässä, tietää sen olevan hyvin pomppuista menoa ellei osaa (tai saa) keventää. Töltti on kaukana siitä. Se on niin tasaista menoa, ettei sitä uskoisikaan! Se näyttää hassulta, mutta tuntuu erittäin mukavalta. 

Lyhyiden tölttiharjoitusten jälkeen suuntasimmekin sitten maastoon. Ja voi vitsit millaiseen maastoon. Odotin meidän kulkevan metsäteitä ja toki me niitäkin kuljimme. Mutta pehmeiden metsäteiden lisäksi kuljimme myös lähes näkymättömiä kinttupolkuja. Edellisenä päivänä riehunut Valio-myrsky toi vaellukseemme vielä oman lisämausteensa, koska useat kaatuneet kuuset ja männyt pakottivat meidät todellisille off road -reiteille. Olin aivan haltioissani. Tuollaisella maastoratsastuksella en ollut ennen ollut. 

Yksi reilun kolmituntisen vaelluksen kohokohdista oli Ruunavuorelle kiipeäminen. Nojauduimme hevosten selkää vasten, kun varmajalkaiset issikat nousivat jyrkkää rinnettä ylös. Sieltä meille avautuikin upeat näkymät aina kaukana siintävälle järvelle asti. Sää ei olisi voinut olla enää parempi. Syksyinen Suomi oli todella kaunis. 

Kiersimme Ruunavuoren huipun ja ihastelimme näkymiä alas ennen kuin suuntasimme kohti kotaa, jossa meitä jo odotettiin nokipannukahvien ja muurinpohjalettujen kera!

Hörpimme kahvia (ja minä teetä) nuotion loimussa. Fiilikset oli katossa ratsastuksesta, hevosista ja raikkaasta syysilmasta. Mieltä lämmitti entisestään kuulla, että Elämysten ja Ystävyyden Kartanossa kaikki ruoka pyritään valmistamaan puhtaista raaka-aineista ilman lisä- ja säilöntäaineita. Tämä aihe on nimittäin pyörinyt mielessäni paljonkin viime aikoina ja tämän viikon torstaikin kului mielenkiintoisten luentojen parissa Luomuelintarvikepäivässä.  

Vatsat pulleina muurinpohjaletuista ja mansikkasurvoksesta punnersimme itsemme vielä takaisin hevosten selkään. Oli aika laukata! 

Turvallisessa paikassa, Annin johdolla kannustimme issikat laukkaan ja voi jestas miten mahtavalta se tuntuikaan kaikkien vuosien jälkeen. Juuri minulle sopivaa vauhdin hurmaa. Kaikki muutkin tuntuivat olevan aivan yhtä innoissaan ryhmän ikäjakaumasta riippumatta. Erään perheen edustajia oli ratsailla kolmen sukupolven verran. 

Kirsikat kakusta odottivat meitä viimeisenä. Lähestyessämme tallia, näimme jälleen auringossa kimmeltävän järven. Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet siitä vain ohi, ratsastimme suoraan järveen!

Hevoset saivat jalkakylvyn ja me ratsastajat todellisen elämyksen, kun issikat astelivat järveen. On vaikea kuvailla miltä vedessä ratsastaminen tuntui, mutta johonkin sopukkaan se iski ja lujaa. Minulle se oli ehdottomasti koko ratsastusvaelluksen huippujuttu ja samalla sinetöi tämän issikkavaelluksen tähän astisen syksyn kohokohdaksi. 

Vaelluksen jälkeen riisuimme hevosiltamme suitset ja satulat. Tärkeintä oli muistaa antaa sen jälkeen jokaiselle pollelle leivänpala. Prymurin katseeseen oli tullut sellaista valppautta, ettei tullut mieleenkään unohtaa leipää. Tosin tein ensin sen virheen, että kiikutin ratsulleni palan vaaleaa leipää. Pian kiikutin sen takaisin ja palasin mukanani ruisleivän palanen, joka katosi pian tyytyväisen issikan hampaisiin. Kun kaikki vaelluksella mukana olleet hevoset oli riisuttu, ne päästettiin vapaaksi pihattoon ja pian edessämme oli piehtarointinäytös. 

Pihaton ovet avattiin ja pihalta sisälle ilmaantui lisää uteliaita islantilaisia kärkkymään leipäpaloja ja rapsutuksia. Olimme aivan myytyjä näille karvaturville emmekä olisi halunneet lähteä ollenkaan pois hevosten luota. Olo oli taas kuin 12-vuotiaalla hevostytöllä.

Vaihdettuamme ratsastushousut farkkuihin, kävimme vielä nopeasti pihatolla, mutta hevosia siellä ei enää ollut. Ne kävelivät jo rauhallisesti valtavan suurella laitumella. Aurinko paistoi, vieressä kimmelsi järvi, eikä mistään kuulunut liikenteen melua. Olimme Lauran kanssa molemmat sitä mieltä, että tälläisessä paikassa ihmisen mieli lepää.  

Islanninhevosvaellus on pop!

Tuusulasta oli pitkä matka Rautalammille, mutta jokainen
ajokilometri kannatti (ja reitti oli tähän aikaan vuodesta hyvin kaunis). Maastot olivat niin upeat ja kokemus
kokonaisuudessaan tuotti sellaisen endorfiiniryöpyn, että hyvä olo
jatkuu varmasti vielä pitkään. Tämä postaus saattaa kuulostaa
yltiöpositiiviselta, mutta blogiyhteistyöstä riippumatta kerron kyllä
rehellisen mielipiteeni ja se on tässä tapauksessa vilpittömän
positiivinen. Seuraavaksi voisin hyvin  osallistua Elämysten ja Ystävyyden Kartanon 24 tunnin vaellukselle, jollaisia kuulema myös järjestetään!

Seuraa blogia:

Facebook | Bloglovin | Instagram