Minun oli oikeastaan tarkoitus kirjoittaa tällä hetkellä toista postausta Royal Caribbeanin uusimmasta laivasta. Jotain kuitenkin tapahtui. Jotain sellaista, josta te kaikki olette kuulleet.

Kun on matkustanut paljon, sitä huomaa suhtautuvansa ulkomaan uutisiin eri tavalla. Niihin paikkoihin, joissa on itse käynyt, kohdistuvat uutiset koskettavat enemmän kuin aivan vieraissa paikoissa tapahtuneet onnettumuudet ja katastrofit. Siksi Nepalin maanjäristys kolahti ja kovaa. Kun ensimmäisen kerran kuulin maanjäristyksestä uutisoitiin kuolleita olevan pari sataa. Tänään 27.4. uhriluku on jo 3700 ja tämä tuskin on viimeinen luku, jonka kuulemme.

Matkustimme vuonna 2010 maailmanympärysmatkallamme yltäkylläisestä Arabiemiraateista Nepaliin. Kun lento laskeutui Kathmanduun, emme olleet tuntien aikana siirtyneet ainoastaan toiseen maahan, vaan täysin toiseen maailmaan. Siltä se tuntui. Katseistamme kuvastui epäusko, kun majapaikkamme kuljettaja ohjasi meidät autoon, joka näytti siltä, ettei se pysyisi kasassa metriäkään. Silti me istuimme hiljaa takapenkin paikkaa toimittavalle mattoviritelmälle ja katselimme silmät pyöreänä maisemia matkalla kaaottisen Kathmandun keskustan läpi.

Emme rakastuneet Nepaliin ensisilmäyksellä. Rakkautemme oli alkuun rosoinen. Lähdimme ensimmäisenä iltana majapaikastamme aivan väärään suuntaan etsimään ruokapaikkaa ja palasimme nälissämme hostelliin syömään Arabiemiraateista mukanamme kantamia sipsejä ja keksejä. Seuraavana päivänä löysimme oikean suunnan ja hyvää ruokaa vatsaamme. Tämä olikin hyvä, koska muurahaiset olivat vallanneet hostellissa keksipakettimme jämät.

Sen viiden päivän aikana, jotka Kathmandussa vietimme, se onnistui kuitenkin tekemään lähtemättömän vaikutelman. Sellaisen, joka jätti kaipuun palata vielä joskus takaisin. Minähän en edes erityisemmin pidä suurista kaupungeista, mutta Kathmanduun ihastuin. Ehkä siksi, että siellä ei ole metroa. Ehkä siksi, että siellä on joka puolella koiria, lehmiä ja monissa paikoissa apinoita. Ehkä siksi, että se on täynnä toinen toistaan upeampia vanhoja rakennuksia ja mystistä tunnelmaa. Kävelimme kaupungissa varmasti kymmeniä kilometrejä tuntematta oloamme millään tavalla turvattomaksi. Ihmiset olivat välittömän ystävällisiä.

Muistan varmasti loppuikäni, kun luoksemme tuli nuori nainen lapsen kanssa. Vaikka yleisesti ottaen en ikinä halua tukea lapsen kanssa kerjääviä, jostain syystä ryhdyin nyt kaivamaan seteliä taskusta. Mutta nainen ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Hän pyysi meidät epätoivoinen ilme kasvoillaan kanssaan ruokakauppaan. Ostettuamme naiselle joitain peruselintarvikkeita, tuntui melkein pahalta kuinka vuolaasti hän meitä kiitteli ja kutsui riisipaketti kädessä kotiinsa syömään. Kyynelet silmissä kieltäydyimme ja jatkoimme kaupunkikierrostamme sekavin tuntein. Samat tunteet nousevat pintaan tätäkin kirjoittaessa.

Missähän tämä äiti lapsineen on tällä hetkellä?

Nepal on jäänyt kehityksessä naapurimaitaan Intiaa ja Kiinaa jälkeen. Puolet valtion pinta-alasta muodostuu Himalajan vuoristosta ja maassa sijaitsee kahdeksan maailman kymmenestä korkeimmasta vuoresta. Maa on yksi maailman köyhimmistä. Luonnonkatastrofit ovat kamalia osuessaan minne tahansa, mutta erityisen kamalia ne ovat silloin, kun ne osuvat maahan, jossa ihmiset jo muutenkin joutuvat taistelemaan jokapäiväisestä elämästä selviytyäkseen.

Avustuskohteita on loputtomasti, mutta juuri tällä hetkellä minä haluan auttaa nepalilaisia. Toivon, että voisin tällä kirjoituksella ja näillä kuvilla tuoda Nepalin edes aavistuksen lähemmäs myös sinua. Nepalilaisia on kohdannut hirvittävä katastrofi ja hätä on suuri. Maan terveydenhuolto on ollut jo ilman maanjäristystäkin heikkoa ja tällä hetkellä varmasti ihan kaikki apu on tarpeen, kun loukkaantuneita on tuhansia. Me elämme yltäkylläisyydessä, meillä on varaa auttaa edes vähän.

Minä lahjoitin 50 euroa Punaiselle Ristille nepalilaisten auttamiseksi, lahjoita sinäkin. Se on helppoa ja vie aikaasi vain minuutin! Klikkaa itsesi Punaisen Ristin Nepalin maanjäristyssivulle.