Haluan nähdä uusia paikkoja ja matkustaa maihin, joissa en ole käynyt. Haluan tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä kuinka paikalliset elävät. Mutta samalla minua vetää ennen kaikkea puoleensa upeat maisemat ja eläimet. Siksi huomaankin jatkuvasti haaveilevani uudesta matkasta Alaskaan. Miten tässä näin pääsi käymään? Yhtä suuren vaikutuksen minuun on onnistunut tekemään vain Australia ja sillä maalla sentään oli aikaa vaikuttaa puolisen vuotta. Alaska iski tiensä läpi sydämeen parissa viikossa. Etelä-Afrikka osui lähelle, muttei ihan yhtä syvälle. Alaskakuumeillessani muistin, etten ole aivan koko matkalta jakanut kuvia teidän kanssanne, joten tässä jälleen pala pohjoista.

Karunkauniin Denalin kansallispuiston jälkeen meillä oli edessämme enää paluu Anchorageen. Takana oli pari viikkoa Alaskaa ja tuntui, että matka oli jo lähes ohi ja kaikki nähty. Emme odottaneet enää tässä vaiheessa mitään ihmeellisiä maisemia, mutta niin niitä vain ilmestyi eteemme vähän väliä.

Päätimme tehdä matkallamme muutaman kymmenen kilometrin koukkauksen ja suunnata opaslehtisen suosituksesta Talkeetnaan. Sitä kehuttiin mukavaksi ja idylliksi pieneksi kaupungiksi. Ennakko-odotuksemme ja todellisuus eivät aivan vastanneet toisiaan, mutta näkemisen arvoinen kaupunki tavallaan oli. Odotimme jotain juurikin tämän kaltaista mönkijällä baariin meininkiä.

 Sen sijaan siihen turistikauppojen ja -krääsän määrään emme olleet varautuneet. 

Talkeetna sijaitsee 2,5 tunnin ajomatkan päässä Alaskan suurimmasta kaupungista, Anchoragesta. Se toimii myös tukikohtana Mt Mckinleylle lähteville retkikunnille. Jotenkaan en tullut edes ajatelleeksi, että joku haluaisi kiivetä tuolle yli kuusi kilometriä korkealle vuorelle, joka on lähes jatkuvasti pilvessä. Hölmö minä. Nopean googlettelun jälkeen tiedän, että ihan perusperttikin pääsee mukaan parin viikon ”pikku retkelle” noin 7000 dollarin hintaan. Kuka lähtee mukaan?! Eikö näytäkin houkuttelevalta? Tuolla jossain se on:

Lentokoneella olisin voinut kyllä käydä hieman lähempänäkin ihastelemassa vuoria, vaikkakaan juuri tämä kiitotie ei ihan vakuuttanutkaan.

Vesitason kyytiinkin olisi hauska päästä joskus.

Jätimme turistisen Talkeetnan taaksemme ja ajelimme harmaassa säässä Anchorageen. Kirjauduimme kuuden jälkeen illalla yli 100 dollaria yöltä maksavaan motelliin, joka jossain toisessa osavaltiossa olisi ollut 50 dollarin hinnan arvoinen. Alaskassa se oli edullisimmasta päästä ja tuntui olevan täynnä bilettäviä latinoja. Tomi halusi vielä lentokentälle spottailemaan. Minä muistelin siellä viikkoa aiemmin näkemiämme hirviä, kuuntelin viereisestä huoneesta kantautuvaa musiikkia ja päätin sekunnin sadasosassa lähteä mukaan katselemaan teräslintujen laskeutumista. Pidin sormet ja varpaat ristissä, että näkisimme vielä viimeisenä iltanamme hirviä. Jos ei muuta, niin ainakin vuoria kentän kupeesta pääsisi vielä ihastelemaan.

Istuessani vuokra-autossa Tomin hengaillessa pienen kukkulan laella muiden spottailijoiden kanssa, pohdiskelin, että joku toinen pariskunta saattaisi häämatkan viimeisenä iltana istuskella vaikkapa romanttisella illallisella. Onhan sekin yksi tapa viettää aikaa matkalla… Ei lainkaan huono sellainen, mutta ehtiihän sitä ravintoloissa käymään sitten kotonakin. Sen sijaan tälläisiä eläinelämyksiä ei Helsinki-Vantaan lentokentän kupeessa olla vielä koettu, vaikka sielläkin tulee usein hengailtua. Samaiset, jo edellisellä kerralla tapaamamme, hirviteinit nimittäin saapuivat tälläkin kertaa paikalle säikyttelemään ja ihastuttamaan lentokonebongareita.

Ne eivät tuntuneet pelkäävän juuri lainkaan ihmisiä, vaan kulkivat hyvin pelottomasti läheltäkin ihmisten ohitse ja tuntuivat olevan lähinnä uteliaita.

Otin yllä olevan kuvan hirvistä ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siinä vaiheessa, kun ne ryhtyivät hivuttautumaan aina vain lähemmäs ja lähemmäs minua, katsoin parhaakseni peruuttaa kohti autoa. Toinen hirvistä tuntui olevan kovin uteliaalla tuulella ja tuli perässä tutkimaan autoa. Tomi otti nämä kuvat ylempää, jossa hän kuvaili koneita.

Voi hirvet! On ne aika hauskoja eläimiä. Hieman huolestuttaa mikä näidenkin cityhirvien tulevaisuus on, kun ne kasvavat. Muuttuuko niiden käyttäytyminen ihmisiä kohtaan aikuisina ja entä, kun niillä on jälkikasvua. Toivottavasti ne elelevät edelleen onnellista elämää ja hauskuuttavat lentokonespottailijoita. Minä vain alaskakuumeilen.

Haavematkoja -blogissa Arja kirjoitti mielenkiintoisen kirjoituksen Matkakuumeen genetiikasta. En tiedä mistä tässä omassa kuumeilussani tarkalleen on kyse, mutta vakavaa tämä on. Deep Red Blues -blogin Kea ymmärtää tämän Alaskakuumeen. Hänen blogistaan löytyy paljon kuvia ja juttuja Alaskasta. 

Vuoret ja Alaskan eläimet houkuttelisivat todella paljon. Kenties kesälomalla 2016? Ehkä vasta muutaman vuoden päästä? Alaska on nimittäin kallis matkakohde. Maan pohjoisin osavaltio ei kuulu aivan samaan hintaryhmään eteläisempien osavaltioiden kanssa. Sen vuoksi sinne matkustamista joutuu oikeasti harkitsemaan ja pohtimaan. Mutta siellä on koettu yksi elämämme upeimmista päivistä ja joskus me vielä palaamme takaisin. Nyt kuitenkin vielä sananen matkapostausten reaaliaikaisuudesta.

Mitä mieltä sinä lukijana olet tälläisestä melkein vuoden myöhässä kirjoitetusta matkakertomuksesta? Pitäisikö jutut tulla suoraan reissunpäältä vai onko ok kirjoitella
niistä näin(kin) jälkijunassa?

Liittyen myös hieman edelliseen postaukseeni somekiireestä ja läsnäolosta, matkoilla haluan
keskittyä hetkeen. Haluan nauttia matkalla olosta, en olla
koneella. Saatan kyllä kirjoittaa asioita muistiin, mutta yleensä otan
niin paljon kuvia, että ne auttavat muistamaan. Blogiani lukevat
tietävät, että kirjoitan yleensä melko laajoja postauksia, jotka
sisältävät paljon kuvia. Näitä ei pysty tuottamaan hotellihuoneessa
yhdeksän jälkeen illalla ja meidän matkustustyylillämme harvoin tulee
oltua paikallaan siten, että päivällä olisi aikaa kirjoittaa.
Matkapostauksieni työstämiseen kuluu useita tunteja. Kun kirjoitan matkoista
vasta jälkikäteen, pystyn myös antamaan paljon enemmän ja tekemään
taustatyöt kunnolla. En tahdo kirjoittaa hutiloiden.

Nautin myös matkojen muistelemisesta jälkikäteen. Olen
ikäänkuin taas pienen hetken matkalla, kun saan kertoa siitä teille. Kun
tämän tekee päiviä, viikkoja, kuukausia tai joskus jopa vuosia jälkikäteen, on samalla
aikaa kaivaa myös lukijalle hyödyllisiä taustatietoja esiin. Tässä
nopean sometuksen trendissä hitaus voi siis olla myös etu vai mitä mieltä te olette?