Sveitsin kansallispuisto ja kauniit lähialueet

Palasin myöhään sunnuntaina viiden päivän mittaiselta pressimatkalta Sveitsistä. Viisi päivää vuorten keskellä olivat paremmat kuin uskalsin odottaa. Samalla reissu oli ihan tervetullut breikki. Sitä edeltävä viikko oli nimittäin äärimmäisen raskas. Meidän koiramäärämme kutistui jälleen yhteen, kun jouduimme hyvin yllättäen saattelemaan 12-vuotiaan Aidan viimeiselle matkalleen. Olemme olleet äärettömän iloisia, että päätimme hankkia pennun tänä kesänä.  Kahden koiran menettäminen alle puolen vuoden sisällä on sellainen asia, jota en haluaisi enää uudelleen kokea. Koiraton elämä ei ole vaihtoehto, joten pentu talossa on helpottanut surua. Sveitsissä pystyin hetkeksi unohtamaan koira-asiat lähes kokonaan.

Olin ensimmäistä kertaa Sveitsissä, mutta en varmasti viimeistä. Maasta ei puutu sykähdyttäviä paikkoja. Tällä reissulla keskityttiin Graubundenin kantoonin (läänin) tutkimiseen. Siellä upeat vuoret syleilivät meitä matkailijoita ja lukitsivat katseet melkein minne tahansa ne suuntasimmekin. Olen aina ajatellut Sveitsiä ennen kaikkea luontokohteena ja olinkin hyvin yllättynyt, että maasta löytyy vain yksi kansallispuisto. Koska se on ainokainen sillä ei edes ole nimeä. Tai on, mutta se on vain Swiss National Park eli Sveitsin kansallispuisto. Tämän lisäksi maasta löytyy toki lukuisia luonnonpuistoja.

Kansallispuiston sveitsiläiset ottavat hyvin vakavasti. Alueelta ei saa poimia marjoja tai kukkia, eikä sinne saa tuoda koiria edes hihnassa. Toisin kuin luonnonpuistoissa, kansallispuiston alueella ei luonnollisestikaan saa olla karjaa. Tässä on syy siihen, miksi maassa on vain yksi kansallispuisto. Suurin osa pienestä maasta on jo ahkerasti ihmisten käytössä, eikä näin ollen kansallispuistoille ole ollut tilaa. Toinen puisto oli suunnitteilla, mutta hanke kaatui vastustukseen. Tuota yhtä Graubundenin kantoonissa sijaitsevaa kansallispuistoa kuitenkin varjellaan intohimolla. Suurin osa (noin 80%) siellä vierailevista on sveitsiläisiä ja puisto on niin pidetty, että iso osa on jo toista tai useampaa kertaa palaavia turisteja.

 

Kansallispuiston ylpeytenä karhut ja sudet

Kului 101 vuotta, että Sveitsin maaperällä ei tallustanut tiettävästi ainoatakaan mesikämmentä. Viimeinen karhu tapettiin 1900-luvun alussa. Vuonna 2005 karhut kuitenkin palasivat Italian puolelta. Ei niitä useita ole, mutta muutamia kuitenkin ja ne ovat käyneet satunnaisesti nappailemassa riistakameroissa selfieitä itsestään. Viimeinen tykästyi valokuvaukseen niin paljon, että kuljetti kameraa jonkin matkaa mukanaan. Nyt reilut kymmenen vuotta karhujen paluun jälkeen, ne ovat puiston ylpeys ja kansallispuistoon matkustavat sveitsiläiset ovat juuri tästä eläimestä kaikkein eniten innoissaan. Karhuille on rakennettu myös oma museo, jossa mekin vierailimme vaelluksen päätteeksi. Myös susia alueella liikkuu, mutta vain yksittäisiä aikuisia yksilöitä. Lisääntyvää laumaa ei ainakaan toistaiseksi vielä ole. Kukaan vaeltajista ei ole koskaan nähnyt susia tai karhuja, mutta susi on onnistuttu joskus bongaamaan autosta tien laidasta. Joku vaeltajista on myös innoissaan uskonut nähneensä karhun, mutta kuvaa lähemmin tarkasteltaessa ruskea pyöreähkö eläin on osoittautunut murmeliksi. Niitä vilistää vuorten rinteillä huomattavasti otsoja enemmän, mutta kokoa eläimellä on reippaasti vähemmän.

 

Scuol hyvänä tukikohtana kansallispuistossa vierailulle

Yövyimme kaksi yötä Scuolissa, Hotel Arnicassa. Se on moderni hotelli, joka ansaitsisi enemmän kuin kolme tähteä, jotka hotellin nimen vieressä koreilee. Useampi tähti kuitenkin vaatisi hotellin vastaanoton olevan auki huomattavasti pidempään kuin se on, joten hotelli pysyttelee kolmessa tähdessä. Huone on iso ja upea. Siellä on arviolta 10-15 metrin levyinen parveke, jolta on näkymät vuorille. Huoneen toisessa laidassa on amme ja toisella puolella mukava sänky. Ihastuin paikkaan sekunneissa. Aamupalalla tarjoillaan lähiruokaa ja valikoimakin on ihan riittävä. Pieni miinus kuitenkin tulee siitä, että tarjoilija ei puhu lainkaan englantia.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Sveitsissä oli myös edessä ensimmäinen patikka. Vähän jännitti miten tälläinen peruskoiranulkoiluttajan kunnolla varustettu tasamaan kasvatti selviää vuoren rinteillä kipuamisesta. En ehkä uskalla puhua vaeltamisesta, etteivät aktiivivaeltajat suutu. En tiedä voiko neljää tuntia kutsua vaeltamiseksi?

Sveitsi tuntuu olevan paitsi junaliikenteessään, myös bussiverkostossaan ensiluokkainen. Nappaamme 2400 asukkaan Scoulin keskustasta bussin, joka lähtee nousemaan ylös vuoren rinnettä. Huristamme sillä suoraan vaellusreitin alkuun. Kuulen, että Sveitsissä on ihan oikeasti mahdollista päästä bussilla vaikka kuinka monelle vaellusreitille. Ei meillä Suomessa vaan… Ainakaan kovin monessa paikassa. Scuol on kuitenkin turistikylä. Sieltä löytyy paljon ravintoloita, hotelleja ja kauppoja. Sekä toimiva julkinen liikenne. Ihastun pikkuruiseen kaupunkiin välittömästi vuoristomaisemineen.

 

Val Minger – yksi kansallispuiston patikkareiteistä

Hyppäsimme bussista pois pysäkillä, jonka kyltissä luki Val Minger. Siellä sijaitsee yksi Sveitsin kansallispuiston patikkareiteistä. Odotin jotenkin puutonta laaksoa, mutta sukelsimmekin metsän siimekseen ja aloitimme tasaisen nousun. Edellisenä iltana oppaamme sanoi, ettei tällä patikalla ole paljoa nousua. Sveitsiläisillä on asiasta aivan omat käsityksensä. Nousua kertyi noin 2,5 tuntia. Tosin emme olleet liikkeessä kaiken aikaa. Pysähtelimme välillä katselemaan kaukoputkella gemssejä ja saksanhirviä. Olin elätellyt toiveita, että saisin niistä kuvia, olimmehan virallisen ohjelman mukaan alppisafarilla, mutta eläimet pysyttelevät kaukana. Olin säästellyt selkääni ja ottanut mukaan vain lainassa olevan 70-200 mm putken. Kotiin jäi 100-400 mm putki, joka painaa 1,5 kiloa. Erinomainen linssi Afrikan safarilla autosta kuvaamiseen, mutta ei niin kiva kaveri vuorilla patikoitaessa.

Sveitsin kansallispuisto on yksi parhaista paikoista saksanhirvien katseluun syyskuussa. Silloin niillä on kiima-aika ja urokset puskevat toisiaan sarvet kalisten naaraista taistellen. Ne keskittyvät puistossa tuolloin yhteen paikkaan ja näitä taisteluja voi seurata läheltäkin jopa useiden tuntien ajan. Sarvien kolistelu kuuluu vuoristossa kuulema hyvinkin pitkälle. Meidän vierailun aikana oli kuitenkin vielä elokuu, eivätkä hirvet olleet kiimassa, joten mitään kolistelua ei ollut havaittavissa.

Val Mingerin maisemat vaihtelivat metsästä kivikkoon ja korkeammalla avarampaan vähäpuiseen laaksoon. Nämä eivät varmasti ole mitään Sveitsin upeimpia maisemia, mutta täällä luonto on koskematonta. Se tosin ei ole Suomen maaseudun kasvatille kovin erikoista, mutta jylhinä kohoavat kivihuippuiset vuoret ovat. Täällä vuoret ovat samaa tyyppiä kuin dolomiiteilla ja niillä on terävät kärjet. Suuntasi katseensa melkein mihin tahansa suuntaan, aina vastassa oli joku vuorenhuippu. Siinä missä sveitsiläisille tasaisessa maastossa pyöräily kuulostaa kuulema eksoottiselta, ovat vuoret sitä meille suomalaiselle.

Val S-charl – kylä niin kaunis, ettei tosikaan

Val Mingerin patikkareitin olisi voinut kulkea siten, ettei tarvitsisi kulkea samaa reittiä takaisin, vaan päätyy toiselle tielle, josta voisi napata jälleen bussin takaisin Scuoliin. Reitti on kuitenkin toisesta päästä melko jyrkkä ja haastava. Me palasimme takaisin samaa reittiä, koska jatkoimme samalla bussireitillä vielä sen päätepysäkille asti. Siellä sijaitsee Val S-charl niminen kylä, joka on kaunis kuin karkki! Koko porukkamme ihastui pikkuruiseen kylään jo ennen kuin pääsimme bussista edes ulos ja kamerat lauloivat, kun saimme jalkamme kylän hiekkaisille kaduille.

Söimme lounasta Gasthaus Mayorin terassilla, josta avautuu kauniit näkymät laaksoon. Meistä yhdellä jos toisellakin oli suuria vaikeuksia istua paikoillamme ruokia odottaessamme. Sen sijaan säntäilimme ympäriinsä kuvailemassa hienoa maisemaa. Sää ei olisi voinut olla enää parempi. Aurinko porotti ja sain nauttia +25 asteen kesäkeleistä, kun Suomessa lämpötila näytti samaan aikaan olevan 15 asteen kieppeillä. Sveitsiläisillä on paitsi enemmän rahaa, myös parempi ilmasto, jos saanen sanoa.

 

Karhumuseo kunnioittaa kontioita ja opettaa lapsia

Lounaan jälkeen kävelimme karhumuseolle. Heillä on kokonainen museo omistettu eläimelle, joka tapettiin maasta sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Viimeinen surmattu yksilö on museossa täytettynä ja museosta löytyy sekä paljon historiatietoa että myös tietoa karhuista ylipäänsä. Museossa oli useampia kuvia myös Suomessa kuvatuista karhuista, koska ymmärrettävistä syistä niistä muutamasta Sveitsissä viime vuosina vierailleesta yksilöstä ei nyt vielä ole mitään valtavaa kuvasaalista saatu. Vaikutuin kuitenkin eniten siitä, miten hyvin lapset oli otettu täällä huomioon. Heistähän kaikki tulevat mielipiteet lähtevät kuitenkin liikkeelle. Lapsille oli oma nurkkauksensa ja jopa oma ”karhun pesä”, jonne ryömiä. En tiedä millaista karhuvalistus Suomessa on tänä päivänä, mutta tästä voisi ottaa mallia. Meidän metsissämme kontioita kuitenkin vaeltelee ihan pikkuisen enemmän kuin muutama.

Ennen illallista ehdin vielä lepuuttaa hetken patikoinnin väsyttämiä jalkojani huoneeni kylpyaltaassa vuoristomaisemaa katsellen. Ensimmäinen kokonainen päivä Sveitsissä oli enemmän kuin onnistunut.

 

Hyvä tietää

Ennen kansallispuistoa kannattaa käydä Zernezissä sijaitsevassa kansallispuiston vierailukeskuksessa. Sieltä saa ajanmukaisen tiedon vaellusreittien kunnosta ja keskuksessa on myös hieno ja moderni näyttely alueen luonnosta ja eläimistä. Vaellusreitit voi esimerkiksi tarkistaa interaktiiviselta geometriselta 3D kartalta.

Sveitsin kansallispuiston kotisivut

Graubündenin alueen kotisivut

 

Blogia voit seurata:

Facebook | Bloglovin | Instagram | Twitter