Safariajelut ovat aina tuuripeliä. Eläimet eivät näyttäydy tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, kuten eläintarhoissa, vaan ne elävät vapaasti omaa elämäänsä juuri siellä, missä niitä sattuu huvittamaan. Tästä johtuen joskus on safarireissuilla ajeltu pitkiäkin pätkiä tylsistyneenä näkemättä vilaustakaan mistään mielenkiintoisesta. Joskus taas tuntuu siltä, että onni on myötä ja eläimet vain kävelevät juuri oikeasta paikasta juuri oikealla hetkellä. Siltä meistä tuntui viime syksynä Zimbabwessa ensimmäisellä safariajelulla. Olimme saapuneet aiemmin päivällä pitkien ajopäivien jälkeen uskomattomaan keitaaseen, Khulu Ivory safarilodgelle, jossa olimme paikan ainoat vieraat. Iltapäivän todellinen highlight oli, kun norsut tulivat juomaan uima-altaastamme. Tuntui, että päivän tavoite oli jo saavutettu. Mikä voisi olla vielä parempaa kuin ihastella uima-altaasta hörppiviä norsuja muutaman metrin päästä.

Hyppäsimme alkuillasta safarijeeppiin ja oppaamme kysyi, mitä haluaisimme nähdä. Meidän ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, vaan vastasimme, että gepardin. Niitä emme olleet nähneet vielä aiemmin. Leijonia olimme nähneet Krugerin kansallispuistossa paljon ja meillä oli käynyt mahtava tuuri leopardinkin suhteen. Gepardit olivat kuitenkin pysytelleet meiltä piilossa, joten sellainen olisi mahtavaa bongata. Oppaamme oli rehellinen. Hän sanoi, että gepardeja on kyllä joitain alueella, mutta niitä näkee aika harvoin. Hän lupasi kuitenkin tehdä parhaansa.

Olimme Hwangen kansallispuiston ulkopuolella. Ajelimme yksityisillä mailla, jotka ovat muutaman safarilodgen käytössä. Meidän lisäksemme liikkeellä oli vain toinen safariauto, joten ruuhkaa tuolla ei todellakaan ollut. Tämän yksityisen alueen ja kansallispuiston välillä ei ole mitään aitoja, joten samoja eläimiä olisi mahdollista nähdä ihan kummalla puolella tahansa. Kaikki eläinbongaukset olisivat kiinni tuurista sekä oppaan eläinten jäljitystaidoista. Ainakaan Khulu Ivoryssa oppaat eivät kommunikoi toistensa kanssa radiopuhelinten välityksellä, jotta vältetään useiden autojen ryntäämistä samojen eläinten luokse.

Ehdimme ajella kauniissa maisemissa kymmenisen minuuttia, kun impaloiden lisäksi meille näyttäytyi sakaali (muokattu 28.7. ja vaihdettu kojootti sakaaliksi, kiitos kommentoijan). Koiraeläimet ovat meille koiraihmisinä aina mieluisia yllätyksiä.

Alueen maisematkin olivat upeat.

Siirryimme avaralta alueelta tiheämpään metsään. Ei mennyt kuin hetki, kun havaitsimme jotain liikettä.

Eihän siinä meinannut silmiään uskoa. Automme edestä ei suinkaan pyrähtänyt gepardi, vaan NELJÄ gepardia! Oppaammekin tuntui yllättyvän täysillä. Valitettavasti gepardeilla oli kiire. Ne olivat juosseet auton edestä tien yli ja vilkuilivat epäluuloisesti taakseen. Oppaamme sanoi välittömästi, että ne pakenevat jotain, todennäköisesti leijonaa.

Koska olimme yksityisillä mailla, meillä oli off-road ajamisen etu puolellamme. Oppaamme teki mahtavan suorituksen ajaessaan gepardien perässä pusikon keskellä, jotta me saimme ihastella näitä upeita kissapetoja lähempää ja pidemmän aikaa. Meistä ne eivät välittäneet, mutta jokin niitä selvästi häiritsi. Yleensä gepardit ovat kuulema hyvin levollisia, mutta tämä perhe oli selvästi säikähtänyt jotain. Sulavat kissapedot jatkoivat pian matkaansa, mutta meille tuo pikainenkin gepardien näkeminen oli todella hieno kokemus.

Kun gepardit olivat menneet menojaan, oppaamme kääntyi meihin päin ja kysyi, että mitäs me sitten seuraavaksi haluaisimme nähdä. Vastaus oli taas valmiina. Urosleijonan. Krugerissa olimme nähneet lukuisia naarasleijonia, mutta uroksia olimme nähneet vain hyvin kaukaa. Oppaamme naurahti, että on meillä tarkat kriteerit.

Lähdimme ajelemaan eteenpäin ja alas painuva aurinko alkoi jo kultaamaan maisemaa.

Ehdimme ajaa ehkä pari minuuttia, kun vähän matkan päässä pusikon keskellä käveli – mikäs muukaan kuin – urosleijona! Tunne oli ihan uskomaton. Mikä ihmeen paikka tämä oikein oli, kun toiveet toteutuivat tuosta vain. Nyt selvisi sekin, mitä gepardit olivat todennäköisesti säikähtäneet. Leijona katosi tiheän pusikon keskelle lähes saman tien ja reitti oli sellainen, ettei sitä ollut mahdollista seurata.

Lähdimme kiertämään autolle sopivaa reittiä ja toivoimme pääsevämme kiertämään leijonan edelle. Ensin luulimme jo kadottaneemme sen, mutta sitten huomasimme, että se oli maastoutunut jonkin matkan päähän ja vaani selvästi jotain. Kuva on huono, koska olimme vielä melko kaukana ja kamera tarkensi leijonan etualalla olevaan kuivuneeseen puun runkoon. Mutta tästä näkee kuinka leijona on laskenut päätään ja tuijottaa intensiivisesti kohdettaan.

Oppaamme keskittyi ajamiseen ja kysyi meiltä näemmekö impalan tai jotain muuta siellä suunnalla, mihin leijona katsoo. Käänsimme päätämme leijonan katseen suuntaan, mutta emme nähneet siellä mitään eläimiä. Sen sijaan näimme jotain ihan muuta. Tajusimme kauhuksemme, että leijona vaanii kahta tiellä kulkevaa naista, jotka kävelivät (tai oikeastaan tanssahtelivat) Hwangen kansallispuistoon kulkevalla tiellä. He olivat autuaan tietämättömiä arviolta muutaman sadan metrin päässä vaanivasta vaarasta.

Tässä vaiheessa oppaammekin hätääntyi jo ihan huolella. Hän tähysi ihmisten suuntaan ja taas leijonan suuntaan. Meidän kaikkien onneksemme ihmiset katosivat mutkan taakse ja leijona nosti pikkuhiljaa päätänsä ja näytti menettäneen kiinnostuksensa kauaksi kadonneisiin ihmisiin. Tunnelma autossamme oli silti edelleen hyvin kiihtynyt ja hieman järkyttynytkin. Oppaamme sanoi, että paikalliset joskus liikkuvat jalkaisin alueella, vaikka he kyllä tietävät, ettei se ole oikeasti turvallista. Jos leijona ehtii saada ihmisen kiinni, mitään ei ole enää tehtävissä. Tuolla hetkellä meille selkeni vielä entistäkin paremmin se, mitä Afrikan villieläinten keskellä asuminen ihan oikeasti tarkoittaa. Tämä kisu näyttää komealta, mutta vaaraton se ei todellakaan ole.

Vain reilua vuotta aiemmin leijona oli tappanut Hwangen kansallispuistossa oppaan, joka oli ollut vetämässä kävelysafaria. Niillä pyritään välttämään suurpetojen kohtaamista, mutta tällä kertaa kävi toisin. Meillekin tarjottiin kävelysafareita sekä Zimbabwessa että myöhemmin Botswanassa, mutta kieltäydyimme niistä. Niissä asetetaan sekä ihmiset että eläimet aivan turhaan vaaraan.

Tansaniassa ihmisiä metsästävät leijonat ovat olleet ja ovat ehkä vieläkin ihan oikea ongelma. Kun leijonien ympäristössä seeprat vähenevät ja ihmiset lisääntyvät, leijonat ryhtyvät saalistamaan helposti kiinni saatavia ihmisiä. Tämä mielessä on helpompi ymmärtää, miksi länsimaalaistunut Etelä-Afrikka on päätynyt aitaamaan kaikki kansallispuistonsa.

Sydämen tykytyksiä aiheuttaneen leijonakohtaamisen jälkeen oli rentouttavaa katsella norsujen puuhastelua. Ne olivat löytäneet vuotavan vesiputken josta pulppusi raikasta juomavettä. Ei mitään tyhmiä eläimiä todellakaan, vaan äärimmäisen fiksuja. Erityisesti pikkunorsu sai kyllä hymyn huulille.

Yövyimme Khulu Ivoryssa blogiyhteistyön merkeissä. 

Pysy matkassa mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram