Afrikan manner on valtava. Sieltä löytyy niin vuoria, hiekkarantoja kuin aavikoita. Minulle Afrikka matkakohteena tarkoittaa kuitenkin ennen kaikkea safareita. Villieläimet ovat se syy, jonka vuoksi Afrikka on vetänyt meitä puoleensa nyt jo kahtena peräkkäisenä vuotena. Sen vuoksi myös Rovos Raililla halusimme ilman muuta reitille, johon kuului safariajelu tai itseasiassa kaksi. Pretoria – Durban väli sopi tähän erinomaisesti. Niinpä ensimmäisenä iltanamme tuon ylellisen vintagejunan kyydissä menimme aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna olimme aamupalalla jo kuuden jälkeen, valmiina nousemaan safariauton kyyditettäväksi seitsemältä. Sen me olimme jo aiemmin oppineet, että Afrikkaan ei tulla nukkumaan, ainakaan aamuisin.

Rovos Railin aamiainen on juuri niin hyvä kuin odottaa saattaa. Ellet halua, sinun ei tarvitse kuin kävellä pöytään ja istua siinä koko aamiaisen ajan. Luoksesi kiikutetaan kyllä kaikki aamiaismenusta lähtien. Jos haluat, voit kuitenkin lisäksi noutaa noutopöydästä lisää valikoimaa lautasellesi. Minä halusin tietenkin. Voin syödä hämmästyttäviä määriä aamulla ja iltaisin taas kamppailen jo yhden ruokalajin illallisenkin kanssa. Tomilla ruokarytmi menee päinvastoin, mutta ei se ole koskaan ongelmaksi muodostunut, koska tämä tarkoittaa vain sitä, että Tomi syö yleensä kaksi kolmasosaa minunkin illallisannoksista.

Seitsemän aikaan aamulla junan vieressä oli odottamassa viisitoista eurooppalaista turistia. Osa junan matkustajista veteli tuohon aikaan vielä sikeitä, koska meidät oli jaettu kahteen ryhmään. Toinen ryhmä lähtisi safariajelulle vasta meidän palattua takaisin klo 10 jälkeen. Olimme suuntaamassa Nambitin yksityiselle eläinten suojelualueelle (Nambiti Private Game Reserve) ja Rovos Raililla oli lupa viedä alueelle vain kaksi autollista turisteja yhdellä kerralla. Me pakkauduimme toiseen autoon kahdeksan saksalaisen kanssa. Olimme saaneet nauttia vain päiviä ja reilua viikkoa aiemmin sekä Zimbabwessa että Botswanassa omasta safariautosta ja oppaasta ilman muita turisteja, joten emme olleet tiiviistä tunnelmasta järin innoissamme. On kuitenkin melko selvää, ettei tälläisellä ryhmämatkalla ole mahdollisuuksia kuljettaa jokaista pariskuntaa omalla autolla, eikä se kovin ekologistakaan ole.

Huristelimme vajaat kymmenen minuuttia reipasta vauhtia Nambitin portille. Etelä-Afrikassa on eteläisen pallonpuoliskon keväällä (loka-marraskuu) vilpoista aamuisin ja avoimessa safariautossa etenkin. Lämmin kerrospukeutuminen on olennaista. Reilun tunnin kuluttua me kaikki jo kuoriuduimme pitkähihaisistamme.

Etelä-Afrikassa käytännössä kaikki suuret villieläimet elävät tänä päivänä aitojen sisäpuolella. Siinä missä Zimbabwessa ja Botswanassa oli ihan todellinen riski törmätä kansallispuistojen lähistöllä yleisellä tiellä norsuun, Etelä-Afrikassa tätä ei voi tapahtua. Isot pedot ja riistaeläimet elävät joko aidatuissa kansallispuistoissa (joista suurin ja suosituin on Krugerin kansallispuisto), yksityisillä eläinten suojelualueilla tai sitten yksityisillä metsästysalueilla. Nambitin alueella eläimiä suojellaan, ei metsästetä. 89 neliökilometrin suuruinen alue on aidattu ja sen sisäpuolella on kymmenen eri safarilodgea, joiden asukkaita kuljetetaan safariautoissa ihastelemassa alueen eläimiä. Omalla autolla siellä ei saa ajaa, eikä voisikaan, tiet ovat sellaisia, että neliveto on välttämätön.

Nambitin kotisivuilla ja Rovos Railin sivuilla luvataan paljon tästä KwaZulu-Natalin provinssin alueella sijaitsevasta eläinsuojelualueesta. Se sijaitsee kahden suuren kaupungin, Johannesburgin ja Durbanin lähes puolessa välissä ja on alueen ainoa suojelualue, jossa on mahdollista nähdä niin sanottu big five (leijona, norsu, sarvikuono, leopardi ja puhveli). Sen etuihin kuuluu esim. Krugerin kansallispuistoon verrattuna vapaus malariasta. Malarialääkkeissä on aina omat riskinsä ja vaikka meille niistä ei ole koskaan tullut mitään oireita, on aina parempi ellei niitä tarvita lainkaan.

Niinpä me köröttelimme Nambitin porteista sisälle ja ryhdyimme tähystämään eläimiä. Ensimmäinen vartti kului impalahavaintojen voimin ja sen jälkeen kaukana alhaalla laaksossa näkyi norsuja.

Olimme nähneet tämän reissun aikana norsuja lähes kyllästymiseen asti (ei niihin kyllä oikeasti voi kyllästyä ikinä) ja tekin tulette vielä näkemään niistä paljon kuvia. Oikeastaan alhaalla laaksossa vaeltavat norsut näyttivät tämä huomioon ottaen hienommalta näyltä kuin jos ne olisivat olleet aivan tien vieressä. Suuret eläimet näyttävät majesteettisilta vaeltaessaan pitkin savannia. Jos taas norsuja ei ole nähnyt ennen läheltä, todennäköisesti pettyy, ellei niitä näe läheltä.

Melkein heti norsuhavainnon jälkeen kuljettajamme sai toiselta kuljettajalta vinkin sarvikuonosta aivan vähän matkan päässä. Mekin kurvasimme sitä katsomaan.

Sellaisen nimittäin näimme. Ensimmäistä kertaa. Aiemmin olimme nähneet vain isosarvikuonoja. Kuviakin tästä harvinaisesta eläimestä olisi, mutta oppaamme pyysi, ettei niitä laitettaisi sosiaaliseen mediaan. Vaikka se tuntuukin hyvin epätodennäköiseltä, on aina riski, että salametsästäjät näkisivät kuvat. Kirjoitinkin vajaa vuosi sitten pitkän postauksen sarvikuonojen salametsästyksestä. Ongelma on todellinen joka puolella Etelä-Afrikassa sekä myös muissa maissa, joissa sarvikuonoja edelleen on jäljellä. Järkyttävän surullista, mutta onneksi on myös paljon ihmisiä, jotka taistelevat lajin säilyttämisen puolesta. Nambiti on mukana sarvikuonojen elvyttämisprojektissa. He eivät paljasta kuinka paljon alueella on sarvikuonoja, mutta he ovat saaneet x-määrän yksilöitä, jotka eivät ole sukua toisilleen. He saavat pitää joka toisen syntyvän poikasen ja joka toinen on säätiön (en valitettavasti tiedä mikä säätiö tarkalleen on kyseessä) omistuksessa.

Katseltuamme aikamme yhtä, noin viidestätuhannesta, jäljellä olevasta pensassarvikuonosta, jatkoimme muiden eläinten etsimistä. Nambitin alue on luonnoltaan monimuotoinen. Sieltä löytyy niin kuivaa kivikkoa kuin vehreää savannia. Nyt tosin oli poikkeuksellisen kuivaa. Piti olla sadekausi, mutta edellinen kunnon sade oli kastellut alueen kahdeksan kuukautta sitten. Näin Suomen sateisen marraskuun aikaan on hyvin vaikea kuvitella niin pitkää aikaa ilman sadetta. Muistan miten kuiva maa oli kesällä, kun ei satanut kahteen viikkoon. Ajatelkaapa sitä kuivuutta kuukausitolkulla.

Ensin näytti, ettei tuolla kivikkoisessa maassa ole mitään eläimiä. Hieman tarkempi silmäys ja sieltä paljastui kuitenkin sarvipäitä ja torahampaisia otuksia.

Melko vähän eläimiä kuitenkin oli näkyvissä, vaikka näkyvyyttä kyllä riitti.

Etsiessämme alueella nähtyä leijonalaumaa, ajelimme niin kuoppaista ja mäkistä tietä, että siinä peräpenkin reunassa, auton kaiteita rystyset valkoisena puristaessa tuli jo mietittyä onko monikin ihminen tippunut safariautosta. Ei se varmasti ihan helposti tapahdu, mutta ei tuo kyyti nyt ehkä ihan heikkokuntoisimmille vanhuksille sopivaa olisi ollut. Ei tosin safariauton kyytiinkään pääse kipuamaan ellei jalka edes vähän taivu. Yksi saksalaisista istuikin tästä syystä kuljettajan vieressä hieman alempana kuin me muut.

Kiertelimme aikamme aluetta, jossa leijonista oli tehty viimeksi havainto, mutta lauma pysyi piilossa. Vastaan tuli muitakin safariautoja ja kuljettajamme kyseli muilta kuljettajilta mitä eläimiä he olivat nähneet, mutta kaikki vain levittelivät käsiään. Hiljainen aamu. Sellaista se on villieläinten kanssa. Ne eivät ole poseeraamassa paikallaan häkeissä, kuten eläintarhoissa, vaan niiden näkeminen on tuurista kiinni. Näimme me kuitenkin toisenkin sarvikuonon. Tällä kertaa kyse oli isosarvikuonosta, mutta jätän kuvat siitäkin laittamatta.

Jätimme kuivan, karun kivikkoisen alueen taaksemme ja siirryimme aivan toisenlaiselle alueelle. En tiedä voiko sitä sanoa savanniksi, mutta ainakin hyvin lähellä sitä se oli. Kaukana näkyi kirahveja ja lähempänä seeproja.

Kun olimme päässeet savannialueelle, alkoi vihdoin tapahtua. Minulle päivän kohokohta oli, kun näimme beisoja eli keihäsantilooppeja. Olin halunnut nähdä niitä jo pitkään. Valitettavasti ne olivat kaukana, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Nämä ovat mielestäni hienoimman näköisiä suurista antiloopeista. Katsokaa nyt miten valtavan pitkät nuo sarvet ovat!

Myös hirviantilooppeja oli mukava nähdä. Beisoihin verrattuna ne eivät ole erityisen näyttävän näköisiä, mutta olimme tätä ennen nähneet vain yhden sellaisen vuosi sitten Hyväntoivonniemellä.

Oppaamme yritti etsiä norsuja, jotta pääsisimme näkemään ne lähempää. Matkamme keskeytyi, kun pysähdyimme katselemaan tien molemmin puolin levittäytyneitä gnuuantilooppeja. Oppaamme pysäytti auton ja lähti mitään sanomatta harppomaan johonkin tien sivuun oman kameransa kanssa. Samalla hän säikäytti gnuut liikkeelle. Kävi ilmi, että hän kävi kuvaamassa valtavaa karvaista hämähäkkiä.

Kun opas oli karkoittanut gnuut kauemmas, jatkoimme norsujen etsimistä. Maisemat olivat hienot, mutta norsuja ei ollut näköpiirissä. Jouduimme kääntymään takaisin, jotta ehtisimme kymmeneksi takaisin junalle.

Paluumatkalla puhvelilauma saapui tielle samaan aikaan meidän kanssamme ja kävi juomassa joessa. Pidin kyllä kovasti näistä Nambitin savannimaisemista, koska siellä näki pitkälle ja päätä kääntelemällä näki erilaisia antilooppeja siellä täällä alla olevassa kuvassa näkyvien puhvelien lisäksi.

Kafferipuhvelit eli afrikanpuhvelit näyttävät lähinnä leppoisilta villilehmiltä, mutta ovat ihmiselle vaarallisia eläimiä, monien listojen mukaan jopa vaarallisimpien eläinten kärkipäässä. Joskus käy jopa niin, että saalis tappaa metsästäjänsä. Niin kävi kokeneelle brittimetsästäjälle Zimbabwessa, kun hän kuoli puhvelin sarviin vuonna 2012.  Vaikka ihminen onkin aseidensa kanssa yleensä täysin ylivertainen eläimiin nähden, joskus voi käydä näinkin päin. Leijonat kulkevat usein puhvelilaumojen perässä ja yrittävät saalistaa vasikoita. Minun piti kaivaa youtubesta yksi mieleenpainuneimmista videoista ikinä. Katsoin sen jo yli vuosi sitten ja se palautui nyt mieleeni. Jos haluat tuijottaa ruutua ällistyneenä kahdeksan minuuttia ja nähdä melkoisen puhveleiden ja leijonien järjestämän luontonäytöksen, klikkaa auki tämä linkki.

Safariautossa on suhteellisen turvallista olla aivan lähellä näitä eläimiä, mutta silti oppaamme kehoitti meitä olemaan mahdollisimman hiljaa lauman vaeltaessa ohitsemme.

Tämä matkamme toiseksi viimeinen safari sujui siis ilman petoeläinhavaintoja. Rehellisesti sanottuna olimme hieman pettyneitä. Eläinten liikehdintää ei toki voi koskaan ennustaa ja välillä safareilla ajellaan pitkiäkin matkoja näkemättä eläimiä. Nambitia en kuitenkaan osaa pitää kovin huippukohteena, jos tavoitteena on nähdä kaikki niin sanotut viisi suurta eläintä. Leopardeja 89 neliökilometrin alueella elää kuulema viisi, mutta ne ovat niin arkoja, että niistä tehdään havaintoja ehkä pari kertaa kuukaudessa. Alueella ei myöskään käsittääkseni ole mitään valtavia eläinlaumoja. Gepardejakin on vain yksi, koska leijonat ovat tappaneet muut. Sääli tuota yhtä yksinäistä. Se ei kuulema uskalla kovinkaan usein näyttäytyä, koska piileskelee (ymmärrettävästi) leijonia. Plussaa Nambitille kuitenkin kauniista maisemista ja malariavapaudesta. Se on myös hyvällä sijainnilla kahden suuren kaupungin välimaastossa.

Paluu junalle oli ihan huippu! Kun kurvasimme safariautollamme takaisin junan kylkeen, tarjottimella odottivat kylmät, kosteat pyyhkeet, jolla sai pyyhkiä suurimmat hiet ja tiepölyt pois. Sen lisäksi meitä odotti myös kuohuva juomatarjoilu, kuinkas muutenkaan.

Yhteistyössä Rovos Rail.