Zimbabwessa ollaan, mutta ei se kuulkaas ollut helppoa, ei ollenkaan. Välillä meinasi jo usko loppua sen suhteen, että pääsisimme koskaan rajan yli. Nyt kuitenkin katselen auringonnousua täällä entisessä Rhodesiassa ja odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsemme tänään Hwangen kansallispuistoon täältä Bulawayon suurkaupungista.

Lähdimme eilen aamulla puoli kahdeksan aikaan ajelemaan kohti Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välistä Beitbridgen raja-asemaa. Sillä on hyvin hyvin huono maine ja monilla foorumeilla suositellaan välttämään kyseistä raja-asemaa, jos vain mahdollista. Se on kuitenkin ainoa Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välinen raja-asema eli jäljelle olisi jäänyt vaihtoehdoksi kiertää maahan Botswanan kautta. Se olisi tehnyt reittiimme melkoisen mutkan. Niinpä lähdimme tarkastamaan miten  paha se Beitridge onkaan.

Varustauduimme Zimbabwen puolelle siirtymiseen hankkimalla hieman lisävarusteita autoomme. Tässä maassa, kun on hyvin tiukat säännöt sen suhteen mitä kaikkea autosta pitää löytyä, ja ellei tarvittavia varusteita löydy, siitä seuraa tietysti sakot. Luimme, että poliisin ratsioita saattaa olla 20 kilometrin välein, joten suhtauduimme vakavasti siihen, että meillä on kaikki tarvittava. Löysimme Game-nimisen kaupan, jossa tuhlasimme reilut 20 euroa palosammuttimeen ja toiseen varoituskolmioon. Sitten menoksi!   

Ajelimme baobab-puiden reunustamaa tietä rajaa kohden. Tomi ihmetteli miten jaksoin intoilla näistä puista niin paljon, mutta minusta ne ovat todella makeita. Opin juuri, että puun suomenkielinen nimi on apinanleipäpuu ja runko voi olla läpimitaltaan seitsemänkin metriä. Etelä-Afrikassa tosin on sellainenkin monsteripuu, jonka rungon ympärysmitta on 47 metriä! Huh. 

Täytyy sanoa, että oikein muuta nähtävää tuolla Etelä-Afrikan pohjoisosissa ei sitten ollutkaan, joten odottelimme vain rajan ylitystä, hieman kauhulla, mutta myös innoissamme tulevasta. Etelä-Afrikan puolella rajamuodollisuudet sujuivat ihan sutjakasti. Siis siihen asti, kun meidät viimeisessä vaihessa pysäytettiin ja kysyttiin auton papereita. Annoimme vuokraamosta saamamme paperinipun virkailijalle. Hän tutki niitä hetken ja kysyi sitten missä on kirje pankilta. Olimme molemmat yhtenä kysymysmerkkinä. Mikä ihmeen kirje pankilta?! 

Koska vuokra-automme omisti pankki, eikä Hertz, meillä tulisi olla pankilta lupalappu viedä auto tilapäisesti pois maasta. Tästä seurasi melkoinen show, joka uhkasi estää rajanylityksemme kokonaan. Reilu tunti ja kolme puhelua myöhemmin ajoimme kaikesta huolimatta helpottuneina eteenpäin pitkin Beitbridgen siltaa, mutta myös hieman huolestuneina edessä olevasta Zimbabwen rajanylityshässäkästä. Autosillan vierellä meni myös kävelijöiden silta. Siellä ihmiset kävelivät ”pitkää rautahäkkiä” pitkin kantaen samalla pään päällään kaikkea ämpäreistä matkalaukkuihin. 

Sitten se show vasta alkoikin. Olimme tulostaneet Goal 42 -blogista englanninkieliset, pitkät, ohjeet siihen kuinka selvitä Beitbridgestä. Ne olivatkin monessa kohtaa avuksi, mutta valitettavasti niistä puuttui pari kohtaa vuokra-autoon liittyen. Saavuttuamme raja-aseman pihaan, kimppuumme hyökkäsi heti henkilö, joka halusi vahtia autoamme sillä välin, kun olimme hoitamassa rajamuodollisuuksia. Niin me palkkasimme autovahdin. Seuraavaksi kimpussa oli niin sanotut ”auttajat”. 

Koska Beitbridgessä pitää käydä noin seitsemällä luukulla, joista jokaiselle pitää osata viedä oikeat, etukäteen täytetyt lomakkeet, eikä missään kunnolla kerrota miten kaikki toimii, on rajalle kehittynyt aivan oma ammattinharjoittajakuntansa. Nämä ihmiset auttavat turisteja siirtymään luukulta toiselle, koska Zimbabwen valtiolla ei selvästikään ole mielenkiintoa tehdä prosessista helppoa tai ymmärrettävää. Muutama opastekyltti helpottaisi jo paljon. 

Meillä oli kuitenkin netistä printatut ohjeet miten toimia. Ilmoitimme siis, ettemme tarvitsisi ketään meitä auttamaan. Silti peräämme kirmasi mies, joka ryhtyi jakamaan meille ohjeistuksia. Beitbridgessä kaikki on tehty mahdollisimman hankalaksi. Niin hankalaksi, että länsimaalaisen on vähän vaikea ymmärtää sitä.

Rajanylitys ei oikeastaan olisi ollut paha rasti, jos sen olisi tehnyt ilman autoa. Toki viisumin saamiseen (double entry viisumi 45 $) meni siihenkin hetki, kun virkailijat arpoivat ensin keskenään kuka meille ne kirjoittaisi. Vuokra-auton kanssa rajanylityksestä oli kuitenkin päätetty tehdä mahdollisimman hankalaa ja byrokraattista. Ihan ensimmäiseksi pitää esimerkiksi mennä yhdelle luukulle maksamaan siltamaksu ja siirtyä sen jälkeen viereiselle tiskille edellisen maksukuitin kanssa maksamaan tiemaksu. WTF?! Miksi näitä ei voi hoitaa yhdellä luukulla? Mutta tuo oli vielä pientä…

Sinun tulee osata hakea oikea lomake henkilöltä, joka vain hengailee yhdellä seinustalla. Hänen vieressään ei ole mitään kylttiä, vain pino lomakkeita. Sen jälkeen sinun tulee täyttää lomake ja mennä sen kanssa oikealle luukulle, mutta sitä ennen sinun tulee osata hakea ulkoa leima tähän lomakkeeseen henkilöltä, joka tarkastaa autoja. Sen jälkeen vasta voit palata luukulle ja ojentaa paperit, vain kuullaksesi, että ensin sinun täytyy myös hankkia lupa viedä kaupallinen auto Zimbabween. Tämän lomakkeen voi hankkia jälleen ulkoa ja sen ei pitäisi maksaa 20 dollaria enempää. Näin sanoo virkailija, jonka paidassa lukee ”en ole korruptoitunut”. Pihalla olevilla tyypeillä ei kuitenkaan ole samoja paitoja ja ensin meiltä pyydetään lomakkeesta 100 dollaria! Siitä lähdemme tinkimään ja lopulta maksamme silti ylihintaa, 20 dollaria lomakkeesta ja viisi dollaria ”asioiden nopeuttamisesta”. Halvemmalla emme lomaketta saa. Tässä vaiheessa olen raivoissani. Tomia naurattaa. 

Kun sitten marssimme takaisin tiskille, jossa olemme käyneet jo kaksi kertaa, saamme huomata, että käynnissä on vuoronvaihto. Afrikassa asiat sujuvat verkkaisesti. Odotamme puoli tuntia uusia virkailijoita ja sitten vielä jonotamme hetken ennen kuin olemme jälleen luukulla. Noin 20 minuuttia ja jälleen, muutamaa kymmentä dollaria köyhempänä selviämme tästä pisteestä ja saamme paperinipun takaisin. Siirrymme vielä pihan vastakkaisella puolella olevalle poliisiasemalle hakemaan viimeisen leiman siniseen Gate Passiimme. 

Poliisiasemalla on iso luukku rakennuksen edessä ja siinä mies asioimassa virkailijan kanssa. Printtaamissamme blogiohjeissa opastetaan, että meidän tulisi mennä rakennuksen taakse. Käyn siellä kurkkaamassa, mutta vastassa on vain takaovi rakennuksen toimistotiloihin, ei mitään kylttiä. Palaan takaisin Tomin luokse jonottamaan etuosan tiskille. Hetken kuluttua virkailija kuitenkin viittoo meidät rakennuksen takaosaan. Näyttää siltä kuin tunkeutuisimme zimbabwelaisen poliisiaseman henkilökunnan tiloihin. Löydämme yhdestä toimistohuoneesta naisen, joka antaa meille viimeisen leiman siniseen lottokuponkiimme, joka on lippumme pois pääsyyn tuolta helvetilliseltä raja-asemalta. Sen jälkeen pääsemmekin jo autolle. 

Maksamme 10 randia (noin 70 senttiä) autoamme ”vahtineelle” tyypille, ostamme valkoiset heijastintarrat (jotka Zimbabwen poliisi vaatii) auton keulaan toiselta tyypiltä 20 randilla.  Vanavedessä koko ajan pyörineelle ”avustajalle”, jota emme palkanneet, mutta josta kuitenkin oli parissa kohdassa apua, Tomi ojentaa 5$. Siihen avustaja ei ole ollenkaan tyytyväinen, mutta Tomi sanoi ettemme häntä olleet missään vaiheessa hommaan pyytäneet ja lähes kaiken tiesimme hyvien ohjeiden ansiosta. Mies tyytyy pienen nikottelun jälkeen kohtaloonsa ja jättää vihdoin meidät rauhaan. Ajamme vielä auton tarkastukseen ja avaamme virkailijan pyynnöstä toisen matkalaukuistamme (näytämmehän salakuljettajilta). Ajamme eteenpäin ja näytämme vielä kahdessa paikassa, tien varressa notkuville virkailijoille passimme ja kaikki miljoonat paperit, joita meillä on mukana. Sitten olemme Zimbabwessa! Aikaa operaatioon kului vain kolmisen tuntia eli selvisimme keskimääräistä nopeammin tuosta sirkuksesta! 

Jälkeenpäin kokemusta ajattelee lähinnä huvittuneena, mutta mitenkään erityisen lämmin ei Zimbabwen vastaanotto ollut. Selvisimme kohtalaisen hyvin printatuilla ohjeilla, mutta ilman niitä avustajasta olisi varmasti ollut paljon apua.

Raja-aseman jälkeinen ensivaikutelma Zimbabwesta oli kuiva ja karu. Lisäksi joka puolella oli aivan älyttömästi aaseja. Niitä oli tien vierustoilla ja välillä tielläkin. Samoin lehmiä ja vuohia näkyi siellä täällä. Kylissä ja kylien ulkopuolella, tiellä ja tienvarsilla. Kello oli kolme iltapäivällä ja meillä oli edessämme vielä reilut 300 km ajettavaa. Ajoimme kilpaa laskevan auringon kanssa ja odotimme koko ajan milloin poliisi pysäyttäisi meidät. 

Loppujen lopuksi meidät pysäytettiin kaksi kertaa. Toisella kerralla Tomia pyydettiin näyttämään ajokortti, jonka jälkeen saimme jatkaa matkaa. Toisella kerralla meidät huidottiin heti eteenpäin. Missä olivat ne kaikki poliisit, jotka netin keskustelupalstojen mukaan yrittävät sakottaa turisteja kaikesta mahdollisesta? Melkein teki mieli nousta autosta esittelemään ostamaamme palosammutinta, että katsokaa nyt, kun meillä on kaikki tarvittava. 

Aurinko voitti. Se laskeutui itsepintaisesti, kun meillä oli matkaa vielä viitisenkymmentä kilometriä jäljellä. Emme olisi halunneet ajaa Zimbabwen maaseudulla pimeässä, kun kotieläimiä ja jalankulkijoita viuhtoi tiellä miten sattuu. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten matka jatkui pimeässä. Opimme muun muassa, että pimeälläkin voi ajaa autoa ilman valoja, kunhan käyttää vain hätävilkkuja. Ehkä Zimbabwen poliiseilla tosiaan on jotain tähdellisempääkin tekemistä kuin tarkastaa onko turistien uudessa volkkarissa varmasti kaksi varoituskolmiota sen normaalin yhden sijaan.

Nyt suuntaamme tsekkaamaan onko Bulawayon Holiday Innin aamupala yhtään sen parempi kuin illallinen. Pitäkäähän peukkuja! Sen jälkeen me siirrytään pienen ajomatkan jälkeen vihdoin norsujen pariin. Voi että mä odotan! Sitten on vihdoin luvassa tänne blogin puolellekin vähän muutakin kuin auton ikkunan läpi nopeasti räpsittyjä kuvia.