Aika: 23.11.2014
Paikka: Lesotho, AfrikkaKirjoitin aiemmin Swazimaata käsittelevässä postauksessa, että kyseinen maa oli minulle entuudestaan aivan tuntematon. Nyt on tunnustettava, että Lesothosta en ollut kai kuullutkaan. Ja jos täällä lukijakunnassa sattuu olemaan yhtä heikosti maantietoa tuntevia kuin allekirjoittanut matkabloggaaja, niin kerrottakoon, että ihan oikeasta valtiosta on kyse. Eikä ihan mistä tahansa maasta, vaan kyseessä on maailman ainoa itsenäinen valtio, joka sijaitsee kokonaisuudessaan yli 1000 metrin korkeudessa. Itseasiassa Lesothon alin kohta sijaitsee 1400 metrin korkeudella merenpinnasta ja korkeimmat huiput kohoavat 3500 metriin. Lisäksi valtion erikoisuuksiin kuuluu se, että se on kokonaan Etelä-Afrikan ympäröimä. Se on siis enklaavi, kuten esimerkiksi Vatikaanikin. Lesotho on kuitenkin melkoisesti Vatikaania suurempi, sillä on kokoa 30000 neliökilometriä ja asukkaitakin on noin kaksi miljoonaa.

Lesothosta ei löytynyt etukäteen mitenkään liikaa tietoa. Matkailu tässä maassa on vielä lapsen kengissä. Muutamia englanninkielisiä blogipostauksia löysin, mutta nekin käsittelivät lähinnä ryhmässä toteutettuja päiväretkiä Etelä-Afrikan puolelta. Saimme kuitenkin sellaisen käsityksen, että kyseessä on hyvin leppoisa maa, joka ei ole aivan pysynyt muun maailman kehityksessä mukana. Suunnittelimme viettävämme maassa vähintään yhden yön. Näihin suunnitelmiin uhkasi kuitenkin tulla muutos, kun kesän loppupuolella lueskelimme kuinka armeija oli kaapannut vallan maassa. Suomen ulkoasiainministeriö ei ollut päivittänyt asiasta tietoa, mutta Yhdysvaltain suurlähetystö suositteli välttämään Lesothoon matkustamista. Ennen marraskuista matkaamme tilanne ehti kuitenkin tasaantua ja Lesotho ilmantui jälleen reittisuunnitelmallemme. Tosin nykyinenkään Lesothon matkustustiedote ei nyt varsinaisesti houkuttele matkustamaan maahan.

Matka tuonne korkealla sijaitsevaan valtioon lupaili hyvää. Maisemat olivat erinomaiset. Niistä kirjoitan kuitenkin lisää myöhemmin, kun teen postauksen Etelä-Afrikasta roadtrippailumaana.Majoituimme ennen rajan ylitystä Etelä-Afrikan puolelle Camel Rock Guest Farmille. Maisemat olivat hulppeat. Meillä oli oma, 65 neliöinen mökki, joka maksoi noin 60 euroa yöltä. Paikka oli kertakaikkisen ihastuttava ja jos olisi kaivannut pari päivää pelkkää rentoa hengailua kivoissa maisemissa, tuo olisi ollut siihen juuri oikea paikka.

Kun pimeys oli vallannut maiseman, lueskelimme mökissä ollutta Lesothosta kertovaa ohjekansiota. Siis mitä oli tapahtunut sille leppoisalle valtiolle, josta olimme netistä lukeneet?! Kansiossa kerrottiin poliisin korruptoituneisuudesta, kehoitettiin olemaan hiljentämättä nopeutta lasten kohdalla, koska he heittelevät autoja kivillä (siis mitä?!) ja suositeltiin välttämään erästä kylää, joka on täynnä varkaita. Liikennesäännöt eivät kuulema koske paikallisia, mutta turisteja poliisit yrittävät sakottaa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tuli fiilis, että pitäisikö sittenkin kääntyä takaisin ja pysytellä Etelä-Afrikan puolella (joka nyt ei varsinaisesti ihan lintukoto ole sekään). Se ei kuitenkaan olisi ollut lainkaan meidän tapaista.

Aamulla heräsin auringon paisteeseen ja katselin kuinka jänis pomppi pihalla. Kävin moikkaamassa aitauksessa tepastelevia emuja (älä kysy miksi siellä oli sellaisia) ja otimme Tomin kanssa hetken aurinkoa pihalla. Meillä ei ollut erityisen kiire. Matkaa Lesothon puolella oli taitettavana vain reilut 100 km maan pääkaupunkiin Maseruun, josta olimme varanneet hotellihuoneen. Tien pitäisi olla kuulema suhteellisen hyväkuntoista siitäkin huolimatta, että googlen kartassa näytti siltä, että tie loppuu Etelä-Afrikan puolelle.

Olimme alunperin suunnitelleet ajavamme Maseruun vuoristoista reittiä, mutta keskusteltuamme edellisenä päivänä majatalon isännän kanssa, se suunnitelma oli hylätty. Kyseinen tie on yksi maailman hankalimmista, siellä ei ole puhelimissa kuuluvuuksia ja edeltäneiden päivien sateista johtuen tie saattaisi olla täysin ajokelvoton. Tästäkin infosta huolimatta jouduin hieman ylipuhumaan Tomia luopumaan ajatuksesta ajaa sitä reittiä. En epäile lainkaan, etteikö se olisi ollut unohtumaton kokemus, mutta millä tavalla – sitä emme saa koskaan tietää.

Etelä-Afrikan ja Lesothon välisen rajan ylitys sujui ongelmitta Caledoonsportin raja-asemalla (linkki sijaintiin kartalla). Hieman taas jännitti kokonaan uusi maa ja korruptoituneet poliisit. Asiasta varoiteltiin rajallakin. Löysimme itsemme ajelemassa kauniissa auringonpaisteessa Lesothon maaseudulla. Tien varsilla oli hökkelirakennuksia. Kauempana näkyi vuoria ja paimen käveli laajalla pellolla lammaslaumansa kanssa. Toisaalla toinen paimen kulki lehmien perässä. Maisemaa halkoivat maahalkeamat, jollaisia Etelä-Afrikan puolellakin oli näkynyt. Osaako joku kertoa näistä enemmän?

Lähestyessämme ensimmäistä isompaa kylää asutuskin alkoi muuttua kehittyneemmäksi ja hökkeleiden sijaan näkyi jo ihan talojakin. Sen sijaan miesjoukkiot haulikoiden (tai mitä lie nuo ovatkaan) kanssa ei yleensä ole sitä mitä lomalla toivoo näkevänsä. Onneksi kyse oli ilmeisesti vain vanginvartijoista. Tien toisella puolella oli nimittäin vankien näköistä porukkaa maata kuokkimassa.

Kulkupelit vaihtelivat hevoskärryistä uudehkoihin autoihin.

Kaupungit, joiden läpi ajoimme, eivät varsinaisesti houkutelleet pysähtymään.

Vaikka ostokset olisivat epäilemättä olleet edullisia.

Aina kun vain mahdollista, pyrimme matkoillamme suosimaan paikallista käsityötä. Edellisenä iltana olimme lukeneet, että Leribessä olisi käsityökeskus, josta voisi ostaa paikallisten tekemiä matkamuistoja. Pienen harhailun jälkeen löysimme perille. Käsitöitä oli myynnissä kahdessa paikassa ja tästä ensimmäisestä löysimme käsin maalatun Lesotho-magneetin jo melko kattavaan jääkaappimagneettikokoelmaamme.

Toinen pieni kauppa sijaitsi pihan perällä. Meidät vastaanotti iloiset naiset. Veikkaan, että paikassa ei mitenkään liikaa asiakkaita käy. Täällä oli myynnissä lähinnä koruja. En itse käytä edes korvakoruja ja vain joskus harvoin jotain kaulakorua. Ostin kuitenkin erikoiset helmet, jo ihan kannatuksen vuoksi. Naiset poseerasivat mielellään kameralle ja heille oli tärkeää saada kolmaskin, tuolla hetkellä ulkona ollut rouva kuvaan mukaan.

Rento vaikutelma lesotholaisista (tai virallisemmin basothoista) sen kuin vahvistui, kun kohtasimme ulkona kaksi iloista koululaista. He tuntuivat olevan riemuissaan turisteista ja pyysivät, että ottaisin heistä kuvan. He kurkkasivat kuvaa kameran ruudulta ja lähtivät kikattaen pois.

Lesothon talous on hyvin riippuvainen ainoasta rajanaapuristaan. Suuri osa basotho miehistä käy Etelä-Afrikan puolella töissä. He lähettävät osan palkastaan kotiin perheelleen. Lesothossa työskentelevistä suurin osa tekee töitä maanviljelyn ja karjan parissa. Perinteisesti pojat ryhtyvät jo nuorella iällä paimeniksi. Tästä johtuen Lesotho onkin siitä harvinainen maa, että siellä naiset ovat lukutaitoisempia kuin miehet. Tytöillä on aikaa käydä koulua, kun taas pojat on lähetetty ja lähetetään edelleenkin jo hyvin nuorena pellolle karjan perässä. Kaiken kaikkiaan noin 85 % yli 14-vuotiaista osaa lukea. Afrikan mittapuulla tämä on huippuluokkaa.

Maaseudulla aika tuntui pysähtyneen, kun maajussit hoitivat askareitaan härkien kiskoessa kärryjä ja äestä.

40 % lesotholaisista elää köyhyysrajan alapuolella (1,25 $ / päivä). Oikeastaan olin odottanut vielä kehittymättömämpiä olosuhteita. Maaseudulla oli melkoisen heikkoja asumuksia, mutta myös uudehkojataloja. Se mikä niissä pisti silmään oli, että maalla uusienkin talojen pihalla oli ulkohuussi. Peltiset hökkelimajat tuntuivat melkoisen pahalta ajatukselta näillä korkeuksilla. Talvisin pakkanen kipuaa Lesothossa vuoristossa lähemmäs -20 astetta ja alavimmillakin paikoilla on pakkasta ja lunta.

Kuten Swazimaassa, myös Lesothossa hiv/aids on iso ongelma. 23,6 % asukkaista on hiv-positivisia. Kaupungistuneilla alueilla jopa puolet alle 40-vuotiaista naisista on hiv-positiivisia. Näillä luvuilla Lesothossa on yksi maailman pahimmista hiv-epidemioista.

Etelä-Afrikan puolellakin olimme ohittaneet monta ratsiaa, mutta Lesothossa poliiseja tuntui olevan passissa 15 kilometrin välein. Ohitimme niitä useita menestyksekkäästi. Kunnes sitten ehkä viidennen ratsian kohdalla meitä huidottiin ajamaan tien sivuun. Tomi veivasi ikkunan auki. Paikalle lompsi nuorehko poliisimies verkkaiseen tahtiin ja kysyi miksi emme pysähtyneet stop-merkin kohdalla. Olimme yhtä kysymysmerkkiä. Minkä stop-merkin. Poliisi osoitti taaksemme ja siellähän se komeili. Tilapäinen, matalahko stop-merkki keskellä tietä. Eipä siihen tullut kiinnitettyä huomiota, kun poliisi oli ryhtynyt viittoilemaan meille ennen tuota merkkiä. Yleensä kun poliisin viittoma kumoaa muut liikennemerkit.

Noh, siinä me nyt sitten olimme ja paikallinen poliisi puhui hyvin uhmakkaasti, että tämä oli erittäin vakava rikos, josta voi seurata joko 700 randia sakkoa tai oikeuskäsittely. Joopa joo. Emme uskoneet hetkeäkään tämän poliisin juttuja. Kysyimme vain, että kuinkas nyt toimitaan. Poliisi levitteli käsiään ja sanoi, että meidän pitäisi puhua hänen esimiehensä kanssa, hän ei voi asialle mitään. Tomi nousi autosta ulos ja meni juttelemaan asiasta tämän esimiehen kanssa. Olimme edellisenä iltana lukeneet majatalon kansiosta, että normaali sakon suuruus on 30 randia (2,50 €) ja kehotin Tomia neuvottelemaan homman siihen, vaikka emme nyt mitään väärää olleetkaan omasta mielestämme tehneet.

Niinhän siinä sitten kävi, että ensin poliisit pyysivät 100 randia. Kun Tomi kertoi, että meillä on hyvin tiedossa, että normaali sakko on 30 randia (2,50 €), he olivat heti jees, jees, maksatte sitten sen. Mutta ei tässä, ei kaikkien nähden. Niinpä Tomi hyppäsi takaisin ratin taakse ja hetken kuluttua perässä tuli se ensimmäinen poliisi, joka vaivihkaa keräsi rahat itselleen. Ja niin olimme saaneet osamme Lesothon korruptoituneista poliiseista. Siinä tuli opittua sekin, että tietyissä maissa on oikeasti ihan hyvä olla perillä sakkojen suuruudesta.

Oikeastihan tuossa olisi pitänyt ryhtyä taistelemaan siitä, että emme maksa mitään. Piste. Mutta kun on hyvin hyvin kaukana kotoa ja tietää, että poliisiin ei voi luottaa samalla tavalla kuin länsimaissa, ei todellakaan kiinnosta ryhtyä kokeilemaan onneaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Sitä maksaa kiltisti muutaman euron ja kaasuttaa tiehensä. Emme kuitenkaan kokeneet tilanteessa mitään uhkaavaa, eikä tuo kokemus jää mielessämme leimaamaan Lesothoa kokonaisuudessa huonoon valoon.

Lesothon pääkaupunki on Maseru. Liikenne oli melkoisen kaaottista, vaikkei kovin suuresta kaupungista ollutkaan kyse. Maseru on kuulema suhteellisen turvallinen kaupunki liikkua jalkaisinkin. Me pohdimme hetken jalkautumista, mutta omaa turvallisuuttamme enemmän meitä huolestutti auto ja arvoesineet. Meillä oli kuitenkin matkassa suhteellisen arvokkaat kamerat ja tietenkin arvokkain omaisuus matkalla nyt on yleensä passi. Rouva Kepponen kirjoitti jokin aika sitten postauksen siitä miten hankala prosessi voi olla edessä, kun passi katoaa matkalla. Sitä en haluaisi kokea koskaan ja kaikkein vähiten Lesothon korruptoituneiden poliisien kanssa.

Tyydyimme siis ihmettelemään Maserua ja Lesothoa ylipäänsäkin vain autosta käsin.

Tomi lentokonespottailijana halusi tietenkin käydä lentokentällä. Meillä kävi niin uskomaton tuuri, että sinne vielä laskeutui kaksi konetta meidän siellä ollessa. Siinä taisi olla päivän koko liikenne. Minä otin aurinkoa sillä aikaa, kun Tomi kuvaili koneita. Ei pahemmin tuntunut siltä, että olisimme korkealla vuoristossa, kun lämpöä oli vähintään 25 astetta.

Ajellessamme lentokentältä kohti Maserua ja hotelliamme katselimme kuinka kaupungistuneisuus ja paimentolaisuus sekoittuivat iloisesti keskenään. Ajoimme nelikaistaista tietä, jonka vieressä oli uudehkoja ja paikallisittain varmasti kalliita taloja. Silti sieltä tuntui löytyvät tilaa myös paimenille ja heidän eläimilleen.