Denali National Park – eläimiä ja tundraa

Siellä missä taigan alue päättyy, alkaa puuton vuoristotundra. Kesä loppuu melkein ennen kuin on alkanutkaan. Käsite silmän kantamattomiin saa konkreettisen merkityksen. Siellä ihminen tuntee olonsa pieneksi. Sellainen on Denalin kansallispuisto Alaskassa. Me vierailimme puistossa kesäkuun seitsemäntenä päivänä.

Siinä missä Yellowstonen kansallispuistossa risteilee loistavassa kunnossa oleva asfaltoitu tieverkosto, Denalin kansallispuistossa kulkee yksi tie. Se on 146 kilometriä pitkä, kuoppainen hiekkatie, joka on rajoitettu yksityiseltä liikenteeltä ensimmäisen 24 kilometrin jälkeen. Sen sijaan vuoristotundraa ja sillä eläviä eläimiä pääsee katsomaan vihreän bussin kyydissä. Tie on kuoppainen, mutta matka on jokaisen pompun arvoinen.

Denalissa kulkee pääsääntöisesti kaksi bussireittiä. Me valitsimme neljä tuntia suuntaansa kestävän reitin Eielsonin Visitor Centeriin. Toinen vaihtoehto on kuusi tuntia suuntaansa kestävä bussimatka. Se jatkaa Eielsonin ohitse vielä parin tunnin ajan ja päättyy Wonder Lakelle. Lukemamme mukaan Wonder Laken maisemat eivät olleet sen neljän extratunnin arvoiset. Onneksi olimme etukäteen päättäneet matkata päivän aikana bussissa vain tuon noin kahdeksan tunnin ajan. Nimittäin aamulla mennessämme ostamaan lippuja, ei Wonder Lakelle enää olisikaan päässyt. Ne liput oli myyty loppuun jo edellisenä päivänä. Denalin kansallispuisto on Alaskan suosituimpia matkakohteita. Lisävaihtoehtoja shuttlebusseille tuo erilaiset järjestetyt retket.

Saimme liput kymmeneltä lähtevään bussiin. Oikeastaan se oli ollut täynnä jo kauan, mutta suuresta kysynnästä johtuen oli järjestetty tuplavuoro. Pienistä väärinkäsityksestä johtuen päädyimme kuitenkin sen ensimmäisen bussin kyytiin. Se oli täynnä, toisin kuin se tuplavuorobussi olisi ollut. Jouduimme aivan viimeiseen penkkiriviin ja olin hieman huonolla tuulella. Eihän sieltä perältä näkisi mitään. Kun vielä käytävän toisella puolella istuva mies päätti avata bussin sivuikkunan ja Alaskan aamupäivän kymmenen asteinen tundratuuli alkoi tuivertaa tukkaa, olin jo valmis hyppäämään pois kyydistä. Tutisin kesälomamatkalla jälleen kylmissäni untuvatakista huolimatta ja mietin mielessäni seuraavaa matkaa jonnekin hyvin lämpimään paikkaan. Maisematkaan eivät ensimmäisten kilometrien aikana poikenneet Suomalaisesta metsästä.

Kun sitten matka jatkui, maisemat vaihtuivat ja sain sanaisen arkkunikin auki avoimen ikkunan suhteen, alkoi päivä yhtäkkiä parantua melkoisin harppauksin. Ensimmäisiä kertoja bussin pysähtyessä valokuvausta varten, totesimme viimeisen penkkirivin olleenkin paras mahdollinen istumapaikka. Bussissa oli takaosassa invahissi, joten penkit eivät jatkuneet perälle saakka. Sen vuoksi pystyimme bussin pysähtyessä pomppimaan omalta puoleltamme myös toiselle puolelle kuvaamaan. Bussin etu- tai keskiosissa istuvilla ei tälläistä mahdollisuutta ollut, vaan he pystyivät kuvaamaan vain omalla puolellaan näkyviä maisemia.

Ja kuvattavaahan Denalissa riitti. Siellä kulkevaa tietä nimitettiin yhdessä esitteessä eläinten highwayksi. Toisessa taas kerrottiin ehkä hieman totuuden mukaisemmin, ettei Denalissa varsinaisesti ole sen enempää eläimiä kuin muuallakaan. Tundran ansiosta eläimiä on vain paljon helpompi nähdä. Ei ole näköesteenä puita, kun niitä ei kasva. Bussinkuljettajamme oli eräjorman alaskalainen ilmentymä, joka kertoili matkan aikana mikrofonin välityksellä Denalista ja siellä asuvista eläimistä. Yksi mieleenpainuvimmista hänen kertomistaan ohjeista oli mitä tehdä, jos kohtaa karhun tai hirven. Karhulle pitää ilmoittaa selkeällä ja kuuluvalla äänellä, että olet ihminen, et lounas. Tässä vaiheessa karhu yleensä muuttaa kurssiansa. Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että karhu suuntaakin reittinsä sinua kohden, on syytä käydä taisteluasemiin – siis jos teitä patikoijia on enemmän kuin yksi. Yleensä karhu ei hyökkää ihmisryhmän kimppuun. Jos taas olet yksin, niin, no, kannattiko lähteä… Karhun kohdalla tärkeintä on kuitenkin, ettet missään nimessä lähde juoksemaan karkuun, koska silloin näytät maukkaalta aterialta. Sen sijaan hyökkäävän hirven kohdalla – juokse – mieluiten mutkia.

Jostain kumman syystä ei innostanut ihan hirveästi lähteä patikoimaan. Sekin olisi ollut mahdollista. Bussista olisi voinut poistua, vaellella rinteillä tai laaksossa ja hypätä sitten taas seuraavan bussin kyytiin. Seuraavan bussin saapumiseen saattaa tuolla tosin mennä mitä tahansa 15-50 minuutin väliltä, eikä takuita kyytiin mahtumisesta ole. Siinä sitä sitten odotellaan bussia tien poskessa (niin, älä nyt kuvittele, että tuolla mitään bussipysäkkejä on), mutta entä jos tietä pitkin ei tulekaan bussi vaan karhu?

Kontioita nimittäin näimme. Kaukaa, mutta kuitenkin. Alhaalla laaksossa emokarhu tallaili pentujensa kanssa. Myöhemmin Eielsonin vierailukeskuksessa näimme taas karhun. Senkin tosin kaukaa. Sillä kertaa vuorenrinteessä.

Eläinhavainnot eivät toki jääneet kaukaa kuvattuihin karhuihin. Aivan ensimmäisenä näimme dallinlampaita (dall sheep), jotka tunnetaan myös nimellä alaskanlammas tai ohutsarvilammas. Niitäkin näimme ensin vain kaukaa vuorella. Jonkin matkan kuluttua pieni lauma näitä valkoisia, villin vuohen näköisiä lampaita olikin sopivasti bussimme vieressä. Ne ylittivät tien ja jäimme katselemaan niitä sekä upeana avautuvaa maisemaa.

Pian dallinlampaiden jälkeen näimme rinteillä karibuja. Suomalaisillehan ”porojen” näkeminen ei ollut niin ihmeellistä kuin monelle jenkille. En voi tosin väittää nähneeni kovinkaan usein poroja. Olen nimittäin vieraillut Lapissa viimeksi alakoulukäisenä. Denalissa karibut hakeutuivat vilvoittelemaan lumelle, jota oli vielä paikoitellen maassa, vaikka elettiin jo kesäkuun alkua.

Arctic ground squirrel tiiraili ohitse rymistelevää vihreää bussia. Ehdimme napata siitä kuvan juuri ennen kuin se rynnisti piiloon jonnekin koloon. Suomeksi tämä kurre tunnetaan nimellä napasiiseli (mitä vikaa olisi ollut arktisessa maaoravassa?!).

Tie oli todellakin sellainen, ettei sinne olisi voinut
päästää tuhansia turisteja kurvailemaan mielivaltaisesti. Reitti kulki
osan matkasta vuorten rinteessä ja tie oli kapea. 

Neljän tunnin jälkeen olimme määränpäässämme. Eielsonin vierailukeskuksesta näkee Mt McKinleyn aka Denalin tai sitten ei. Suurin osa puistossa vierailevista ei vuorta näe. Korkeat vuoret kun vetävät pilviä puoleensa magneetin tavoin. Siellä se vuori pilvien seassa on. Veikkaisin, että tuon kaikkein korkeimman pilvinyppylän alla.

Emme kuitenkaan jääneet murehtimaan, vaikka pilvet estivätkin meitä näkemästä McKinleytä, sillä maisemat olivat kokonaisuudessaan kerrassaan mahtavat. Meillä oli puoli tuntia aikaa palloilla alueella. Sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta se olisi tarkoittanut johonkin toiseen bussiin kiipeämistä. Olimme tuossa vaiheessa jo kiintyneet takapenkin paikkoihimme, emmekä halunneet ottaa riskiä, ettemme mahtuisikaan seuraaviin busseihin. Siitä ei nimittäin ollut mitään takuita. Päätimme siis ottaa kaiken ilon irti siitä ajasta mikä meillä oli. Ehkä seuraavalla kerralla vietämme tuolla kauemmin aikaa. Denali nimittäin on kohde, jonne palaisin mielelläni vielä uudelleen. Niitä kohteita vain alkaa kertyä aika paljon.

Miksi ihmeessä Tomi kuvaa piknikpenkkiä, eikä takana avautuvia huikeita maisemia?

No napasiiselien vuoksi! Ne pinkoivat ympäri Eielsonia ja jäivät odottamaan, että joku tiputtaisi niille osan eväistään. Me emme ruokkineet luontokappaleita, mutta aika moni muu ilmeisesti oli niin tehnyt. Sen verran ihmisiä pelkäämättömiksi nämä olivat kehittyneet. Yksi siiseli seurasi äitiä ja pikkutyttöä. Lopuksi äiti nosti itkevän tytön syliinsä. Ei ollut tainnut tyttö tottua eläimiin.

USA:ssa jokaisella osavaltiolla taitaa olla oma ”osavaltion
lintu”. Alaskassa se on willow ptarmigan. Suora suomennos olisi pajukiiruna,
mutta nämä suomennokset tuntien, se on varmaan jotain aivan muuta. Onnistuimme joka
tapauksessa nappaaman tästä tien sivustalla olevasta kiirunasta kuvan.

Loppumatka sujuikin sitten upeita maisemia ihastellen.

Pari hirveäkin näimme vielä paluumatkalla, mutta omat aiemmat (ja myöhemmät) hirvibongauksemme oli parempia kuin nämä. Monelle muulle turistille sadan metrin päässä, pusikon seassa oleva hirvi tuntui kuitenkin olevan tosi kova juttu.

Tälläinen oli Denalin bussimatkamme pääpiirteissään. Älä kuitenkaan kuvittele, että tässä oli jo kaikki. Päivämme ei suinkaan päättynyt tähän, vaan kohokohta oli vasta tulossa! Siitä lisää sitten myöhemmin.