Aasien turvakodissa Aruballa

Aruballa oli yksi kohde minne halusin ehdottomasti. Yleensä kun haluan jonnekin todella paljon, se liittyy eläimiin. Niin nytkin. Kyseessä oli Donkey Sanctuary Aruba eli suomeksi aasien turvakoti tai pelastuskeskus.

Espanjalaiset toivat aasit Aruballe 500 vuotta sitten. Ne olivat työjuhtia, joiden tehtävänä oli kuljettaa paikasta toiseen ihmisiä ja tavaroita. Autojen tuominen saarelle muutti tämän ja yhtäkkiä ne jäivät työttömäksi. Monet laskettiin vain vapaaksi. Viimeisen sadan vuoden aikana Aruban aasit ovatkin kokeneet paljon. 1900-luvun alussa saarella oli yli 1400 aasia. Aasi on sitkeä eläin, joka pärjää vähällä. Aivan kaikkea ne eivät kuitenkaan kestä. Niitä on mm. ammuttu ja syötetty saarella vierailleen sirkuksen tiikereille. Suurimman tuhon aiheutti kuitenkin tauti, joka tappoi lähes koko Aruban aasipopulaation ja monia muita vapaana vaeltelevia eläimiä. 1970-luvun alussa jäljellä oli enää noin 20 yksilöä. Kanta kuitenkin elpyi ja aasit lisääntyivät. Vapaana kuljeskelevat aasit ja kasvava autoliikenne aiheutti vaaratilanteita ja aasien loukkaantumisia. Niihin kohdistettiin myös kiusantekoja ja väkivaltaa. Aasien oli aika siirtyä turvakotiin.

Vuodesta 1997 lähtien Aruballa on toiminut voittoa tavoittelematon aasien turvakoti. Tällä hetkellä siellä majailee yli 130 pitkäkorvaista karvaturpaa. Jokaisella aasilla on oma nimi ja ne saavat tarvittaessa eläinlääkärin hoitoa. Lahjoitusten avulla eläimistä pystytään pitämään hyvää huolta ja ne saavat elää turvallista elämää. Oli mahtava päästä tutustumaan tuohon paikkaan.

Ajoimme katsomaan aaseja oltuamme ensin aamupäivän Arikokin kansallispuistossa. Suunnistimme turistikarttamme perusteella. Ajelimme pikkuteitä ja ihastelimme paikallisten hauskan näköisiä taloja ja pihoja. Melkein missasimme kyltin Donkey Sanctuary, mutta onneksi vain melkein. Kurvasimme jeepillä pieneen pihaan. Ihmisiä ei näkynyt missään. Avasimme portin ja kuljimme lyhyen matkaa käytävää pitkin, jonka molemmin puolin meitä kohti kurotteli uteliaita aaseja.

Sitten käytävä loppui ja vastassa oli portti varsinaiseen jättimäiseen aitaukseen. Tuijottelimme hetken isoa porttia, jonka takana meitä napitti takaisin lauma aaseja. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt missään. Sinne aasien sekaanko meidän oletettiin sukeltavan suin päin?

 

Olen ollut nuorempana heppatyttö. Ratsastin, kävin muutaman vuoden tallilla ja hoidin ravureita. Minulla on siitä muistona kaarevan muotoinen arpirivistö oikeassa kyljessä. Tuttu ori oli huonolla tuulella ja päätti purra ihan kunnolla. Ala-asteikäisenä lensin maahan ja pyöräilin muutaman kilometrin itkua pidellen kotiin. Kävely oli monta päivää hankalaa. Tuolloin 90-luvun alussa lasten annettiin käydä yksin tallilla. Enää sellaista ei ehkä sallita? No joka tapauksessa, olen tuon tapauksen jälkeen suhtautunut varautuneesti tuntemattomiin kavioeläimiin. En pelkää hevosta, jos luotettava ihminen sanoo, että tämä on satavarmasti kiltti. Nyt missään ei näkynyt sellaista luotettavaa ihmistä, vain lauma aaseja – eläinlajin edustajia, joista minulla ei ollut käytännössä mitään kokemusta.

Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, ettei vierailijoita varmaankaan ohjattaisi aasilauman sekaan, jos niillä olisi tapana purra ja potkia. Niinpä avasimme portin ja olimme aasien reviirillä. Meitä tuijotettiin uteliaasti, mutta mitään tunkeilua ei ollut havaittavissa.

“Missä meidän porkkanat?” Emme valitettavasti tienneet etukäteen, että näille ihanille tupsupäille olisi saanut tuoda evästä.

Kävelimme karun, hiekkaisen pihan läpi kohti sen keskellä olevaa rakennusta. Huhuilimme rakennuksen luona ja sieltä tulikin ystävällinen nainen ulos. Hän kertoi olevansa vapaaehtoinen työntekijä ja viettävänsä yhden päivän viikossa aaseja hoitaen. Paikalla ei ollut ketään muita kuin tämä työntekijä, me ja aasit. Ihana paikka! Juuri tälläiset kokemukset ovat matkoilla parhaita.

Osa otti rennosti, yksi vielä vähän rennommin.

Ostin kipollisen aasien ruokaa ja hetkessä minulla oli kymmeniä karvaisia kavereita. Ruokinta tapahtui turvallisesti rakennuksen terassilta, koska kovinkaan moni ei halua jäädä innokkaiden ruokaa kärkkyvien aasien piirittämäksi.

Aaseja oli vauvasta vaariin. Muuten kaikki saivat kuljeskella isolla alueella vapaasti, mutta vauva-aasi äitinsä kanssa ja pari vanhusta olivat omissa aitauksissaan, jotta ne eivät jäisi muiden jalkoihin.

Donkey Sanctuary oli ehdottomasti Baby Beachin ohella Aruban mieleenpainuvimpia kokemuksia. Suosittelen ehdottomasti paikkaa, jos Aruballe ikinä matkustat ja pidät eläimistä. Tällä hetkellä turvakodissa asuu 130+ aasia. Niidän lisääntymistä rajoitetaan (orit ruunataan), mutta toisinaan paikkaan tuodaan kantavana olevia tammoja. Niinpä siellä oli nytkin yksi joitain kuukausia vanha varsa. Mitään sisäänpääsymaksua ei paikkaan ole, mutta koska paikka toimii lahjoitusten varassa, voi toimintaa tukea lahjoittamalla rahaa tai ostamalla Donkey Sanctuary tuotteita. Aasit olivat todella kilttejä ja paikassa vierailee paljon myös lapsiperheitä.