Junailua Alaskan vuoristossa, Skagway osa1

Aika: 29.5.2014
Paikka: Skagway, Alaska

Heräsin aamulla herätyskelloon. Olin selvästi pääsemässä paikalliseen rytmiin kiinni. Sääli. Minusta on ihana herätä ennen herätyskelloa. Tietenkin jotain rajaa tämänkin suhteen, aamukahdelta on vähän liian aikaisin. Kävin haukkaamassa raikasta ilmaa parvekkeella. Minua tervehti korkeana aivan vierestä kohoavat vuoret. Niiltä valui alas vettä muodostaen vesiputouksen tai oikeastaan kaksi. Joku oli kanootilla todella aikaisin liikkeellä vesiputousten alapuolella. Kello oli vasta kuusi aamulla, eikä missään lähellä näkynyt mökkejä tai mitään muutakaan asutukseen viittaavaa. Mistä lie kaukaa tämä kanoottimies oli paikalle tullut, mutta varmasti melkoisen upea aamu hänellä.

Hieman ennen seitsemää laivamme saapui Skagwayn satamaan. Tällä kertaa vastassa oli todella pieni kylä. Talvisin siellä asuu vain noin 800 asukasta. Touko-syyskuussa, jolloin sinne saapuu risteilijöitä, asukkaiden määrä tuplaantuu. Nytkin tuon pienen, Klondiken kultaryntäyksen ajoilta tunnetun kaupungin satamassa oli meidän lisäksi jo kaksi Princessin risteilijää. Ei mennyt kauaa, kun Tomi huikkasi parvekkeelta, että viereen lipuu myös Disneyn laiva.

Sää oli pilvinen ja kaupunki näytti tosiaan pieneltä, muttei nyt ihan niin pieneltä kuin miltä 800 asukkaan kaupunki voisi näyttää. Leveän keskuskadun molemmat puolet vaikuttivat olevan turistikauppojen valloittamia (yllätys yllätys…). Holland America oli jälleen aivan ehdottomalla ykköspaikalla kaupungin keskustaan nähden.

Skagway toimi kultaryntäyksen aikana 1800-luvun lopussa viimeisenä sivistyksen tyyssijana ennen kuin kullankiilto silmissä suunnistavat lähtivät poikki erämään kohti Kanadan Dawson Cityä. Moni kuoli matkalle ja suurin osa perille päässeistä pettyi, kun kullat oli jo kaivettu. Kuten alla olevasta kartasta näkee, Skagway ja koko Southeast Alaskahan on hyvin lähellä Kanadan rajaa. Skagway on siis tuolla merkin kohdalla. Melkoisen syvällä poukamassa.

Mitä meillä sitten oli päiväohjelmassa tuolla pikkukaupungissa? Lueskelin Alaskaoppaastani ennen Skagwayhin saapumista, että reilun 20 kilometrin päässä on pieni kalastajakylä, Haines. Sinne eivät kulje suuret risteilijät ja siellä on sen vuoksi aivan erilainen (=nukahtanut) tunnelma kaupungissa. Kuulosti paljon paremmalta kuin turistirysämäinen Skagway. Hainesiinhan voisi vaikka mennä. Sitten ryhdyin selvittämään meneekö sinne tie Skagwaysta. Nämä asiat kun ei Alaskassa ole mitenkään itsestäänselviä. No kyllähän Hainesin ja 22 kilometrin päässä kulkevan Skagwayn välillä tie kulkee. Se vain tekee pienen koukkauksen Kanadan puolelle. Matkalle olisi tullut pituutta 560 km… Viereinen Hainesin matkailusivuilta bongattu kartta havainnollistaa matkaa.

Päätettiin sitten pysytellä Skagwayssa, kun mitään vesibussiakaan ei tuolla kulkenut. Skagwayn ”päänähtävyys” on White Pass & Yukon Route juna. Sen rakentamista pidettiin mahdottomuutena 1898, jolloin sen rakentaminen aloitettiin. Se valmistui 26 kuukautta myöhemmin vuonna 1900 palvelemaan kultakaivoksille ja takaisin kulkevaa henkilö- ja rahtiliikennettä. Reitti oli kuulema erittäin upea ja sellainen ’must-do’ Skagwayssa, joten tiedossa oli muutaman tunnin junamatka.

Laivan kannelta katselimme, että jokaisen laivan vierestä lähti oma juna. Emme olleet ostaneet lippua etukäteen, koska toivoimme voivamme säästää hieman ostamalla lipun maista. Väärin luultu, vastassa oli Holland American tiski ja junamatkan pystyi maksamaan laivakortilla. Hetken irvistelimme järkyttävän kalliille lipuille, mutta maksoimme sitten kuitenkin 125 $ per nassu muutaman tunnin junaretkestä. Se olisi paras olla hyvä!

Lipunmyyjäkin kertoi junan olevan vain puolillaan ja paikat sai valita ihan vapaasti. Jäimme toiseksi viimeiseen vaunuun (viimeinen oli invavaunu), jossa oli reilusti tilaa. Tämä oli ihan loistojuttu, koska pystyimme pomppimaan puolelta toiselle sen mukaan millä puolella oli nähtävää.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana meinasi alkaa oikeasti huolestuttamaan olimmeko maksaneet aivan sikana jostain metsäreitistä. Joo, näimme pienen kanjonin ja vesiputouksen metsän keskellä siellä täällä, mutta ei mitään todella säväyttävää.

Vaunua ei saanut kesken junamatkan vaihtaa, mutta vaunujen päässä oleville pikkutasanteille sai mennä ulos. Siellä tosin piti vähän katsoa muuallekin kuin kameran etsimeen, ettei kolhinut itseään. Välillä junan ja kallion välissä ei nimittäin ollut kuin hädin tuskin puoli metriä.

Huomaa ihmiset seisoskelemassa vaunujen ulkopuolella. Siellä ei ollut kuin pieni metallikaide vyötärön korkeudella estämässä tippumista. Meidän vaunussa se kaide vielä heilui toisessa päässä vaunua…

Mummolaivasta ja sitä kautta mummojunasta oli jälleen hyötyä. Mummot eivät halunneet mennä vaunusta ulos roikkumaan yhden metallikaiteen varaan, kun vastassa oli pahimmillaan satojen metrien pudotus alaspäin. Mehän roikuimme reunalla. Oli siellä muutamia muitakin alle 50-vuotiaita, jotka kävivät välillä järkyttymässä hirvittävän kylmästä viimasta. Mitä ylemmäs juna kiipesi, sitä kylmempi tuli ja maassa oli paikoitellen myös lunta. Sillat ja tunnelit olivat kuitenkin niin makeita, ettei niitä halunnut missata sisällä (lämpimässä) istumalla!

Turistijuna kulki White Passin solan huipulle eli reilut 32 kilometriä Skagwaysta. Ylitimme juuri ja juuri Kanadan rajan. Junasta ei saanut poistua. Alkuperäinen reitti kokonaisuudessaan jatkuu tuosta vielä satoja kilometrejä pidemmälle.

Ja niin matka jatkui alas. Kaiteen yli roikkuen. Upeita maisemia ihastellen.

Kaiken kaikkiaan junamatka oli hieman hitaasta alusta huolimatta sittenkin upea. Se oliko se järjettömän kalliin lipun hinnan arvoinen, onkin jo toinen juttu. Ehkä ei, mutta toisaalta olisi jäänyt kyllä harmittamaan ellemme olisi käyneet junailemassa Alaskan ehkä tunnetuimmalla junareitillä, kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus.