Cusco – Puno ja tuhansia alpakoita

18.2.2014

Vastentahtoisesti kampesimme itsemme ihanan muhkeasta viiden tähden hotellin sängystä. Olisi ollut kiva nukkua pitkään. Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Ryhmämatkalla lähdetään aikataulun mukaisesti. Niinpä mekin olimme aamukahdeksan aikoihin hotellin aulassa mahat täynnä ja reput selässä odottamassa bussiin ohjausta.

Meillä oli edessä noin kahdeksan tunnin matka Cuscosta Punoon. Matkalla toki pysähdyttäisiin useamman kerran. Menimme viimeisenä bussiin ja eläkeläiset ilmoittivat säästäneensä etupenkin meille.  Yritimme vastustella, mutta totta puhuen hieman laimeasti. Etupenkki on paras paikka, koska siitä näkee parhaiten ja tuulilasin läpi pystyy ottamaan kuviakin. Sivuikkunoista vauhdissa otetut kuvat on 99%:sesti ihan skeidaa, ainakin meidän kuvaustaidoilla ja kalustolla.

Cusco jäi taakse ja alkoi maaseutu. Perun maaseutu ja sen asukkaat ovat vaan niin valloittavia.

Tämän liikkuvan puskan takana on muuten ihminen!

Pysähdyimme matkalla Raqchissa, joka tunnetaan myös Wiracochan temppelin nimellä. Se sijaitsee 110 kilometrin päässä Cuscosta. Jos joskus matkustat Peruun ja harkitset Raqchille matkustamista, kannattaa jättää väliin. Siis olihan siellä toki pystyssä yksi seinä entisestä inkatemppelistä.

Varmasti joku tästäkin paikasta nauttii, mutten itse ole mikään joka ikisestä historiallisesta saitista kiinnostunut matkailija. Machu Picchut sun muut, joissa on oikeasti jotain nähtävää, ovat asia erikseen. Wiracochan temppelin rauniot osoittavat kuitenkin sen, että inkat rakensivat myös todella korkeita rakennuksia. Tämänkin temppelin tuhosivat espanjalaiset valloittajat. Olin jo alkanut inhoamaan niitä Perun matkan aikana. Kuinka paljon yhden kansakunnan onkin pitänyt tuhota kaikkea upeaa, tappaa ihmisiä sekä pakkoistuttaa omaa uskontoaan omasta mielestään vääräuskoisten keskuuteen.

Raqchin ympäristö oli kuitenkin mukava ja päivä lämmin ja aurinkoinen, joten emme valittaneet, vaan nautimme ulkona käppäilystä. Tämä vanha rouva vilkutteli meille kovasti kukkameren keskeltä.

Vaikkei Raqchin raunioissa mielestäni olekaan paljoa nähtävää, on se suosittu turistibussien stoppipaikka. Saahan siitä yhden mainitsemisen arvoisen paikan matkaohjelmaan mukaan. Ehkä paikka kiinnostaa joitain ihmisiä myös ihan oikeasti. Meidän pikkuryhmän lisäksi paikalla oli muutama isompikin ryhmä. Turistit houkuttelevat paikalle myös paikallisia myymään tavaroitaan tai tarjoamaan muita palveluksia. Alla olevan kuvan nainen oli tullut paikalle alpakkansa kanssa siinä toivossa, että turistit haluaisivat kuvauttaa itsensä alpakan kanssa. Täällä alpakka oli sentään ihan hyvässä ympäristössä, mutta tätä samaa bisnestä oli myös Cuscossa, jossa eläinrakkaan silmään pisti kyllä hyvin pahasti asfalttiviidakossa kuvattavaksi raahattavat alpakat. Niitä kuljettivat perinteisiin asuihin pukeutuneet perulaiset. Lisäksi kuvattavana olisi ollut lapsia lampaan karitsoiden kanssa. Molemmat jäivät minulta kuvaamatta ihan tarkoituksella. Monet turistit niitä kuitenkin kuvasivat innoissaan ja tälläisiä kuvia löytyy kyllä läjäpäin netistä. 

Meidän kiertely raunioiden seassa oli nopeasti ohi. Muu ryhmämme jäi vielä hetkeksi viettämään aikaa kivikasojen keskelle, kun me poistuimme kohti bussia. Siellä olikin mielenkiintoisempaa nähtävää. Ensinnäkin hieman shoppailumahdollisuuksia. Siitä pidämme aina.

Mutta ennen kaikkea iloinen yllätys oli tämä lammaslauma paimenen ja pikkutytön saattelemana näissä hienoissa maisemissa.

Seuraava stoppimme olikin sitten Abra la Raya. Matkan korkein kohta, 4338 metriä merenpinnan yläpuolella.

 Siellä myyjät missä turistit. Onneksi myyjät eivät pääsääntöisesti olleet pahasti tyrkyttäviä ja perulaiset tekstiilitkin on niin kauniin värisiä, että ne vain mielestäni piristävät kuvia.

Meillä lampaantaljat ovat suosittuja, Perussa kuvioidut alpakantaljat. Tuollainen keskikokoisen lampaantaljan kokoinen kuviotalja olisi irronnut 65 dollarilla. Ne näyttivät kuitenkin vähän korneilta ja tuollainen olisi vienyt matkalaukussa sen verran tilaa, että jätin suosiolla muille turisteille.

 Abra la Rayan jälkeen koittikin minulle ja Tomille päivän kohokohta. Julio oli edellisenä päivänä luvannut, että tänään nähtäisiin jopa tuhansia alpakoita. Olin jo päiväkausia aiemmin pyytänyt, että voisimme pysäyttää bussin sitten, kun alpakoita näkyisi ja vihdoin se hetki oli tullut. Olimme nyt ”alpakka-alueella” ja kun ajoimme eteenpäin, molemmin puolin tietä näkyi suuria laumoja alpakoita. Julio pyysi kuskiamme Rimberiä pysäyttämään bussin ja minä, Tomi sekä californialainen Jacquilyn lähdimme kuvaamaan alpakkalaumaa.

Alpakat eivät ole mitään villieläimiä. Tämä lauma oli verrattavissa lammaslaumaan. Se oli sen verran suuri, että laumalla oli kaksi paimenta. Molemmin puolin laumaa oli noin 10-vuotias poika ja molemmilla pojilla oli seuranaan myös koirat. Uskoisin koirien olevan mukana seurana ja turvana, eivät varmaankaan paimenkoirina.  

Alpakat ovat kyllä todella hauskan näköisiä eläimiä. Yritin kysellä Tomilta voitaisiinko muuttaa maalle ja ostaa alpakoita, muttei se suostunut…

Kuten kuvista näkyy, alpakoiden turkkia on keritty. Laamat ovat kantojuhtia ja alpakoita pidetään villan vuoksi.

Tuollainen useamman kymmenen alpakan lauma muuten pitää hassua ääntä. En tiedä miten sitä parhaiten kuvailisi. Sellaista hyminän ja vikinän sekoitusta ehkä. Se hassu ääni ja alpakoiden huvittava ulkonäkö sai kyllä kestohymyn naamalle. 

Jos me olisimme olleet tuolla omalla autolla, olisimme varmaan jääneet tunniksi pariksi ihan vaan seuraamaan alpakoita, mutta bussi ja muu matkaseurueemme odotti. Nälkäkin oli päässyt yllättämään ja saimme bussissa eväsboksit käsiimme. Yllättävän hyvä lounas meille oli koottu matkaan ja kohta olikin maha täynnä. Toisin oli näillä koirilla.

Kysyin Juliolta mitä nämä tien sivussa olevat koirat oikein odottavat. Taloja tai ihmisiä ei näkynyt missään. Julio kertoi niiden olevan oikeita katukoiria. Niillä ei ole omistajaa, eikä ketään kuka niistä huolehtisi. Ne odottavat tien sivussa sitä, että joku heittäisi niille ruokaa. Kuulema ihmiset ruokkivat niitä aina silloin tällöin tällä tavalla. Ihan uusi juttu minulle tälläiset autosta ruokittavat katukoirat. Osa oli ihan hyvinvoivan näköisiä, mutta yhden todella laihankin näin sekä yhden, jolle vaarallinen ruoan hankintatapa oli osoittautunut kohtalokkaaksi.

Iltapäivällä ajoimme Juliancan läpi, joka on Julion mukaan Perun rumin kaupunki. Se on kasvava keskus, mutta kasvaa kuulema aivan väärällä tavalla. Siinä missä Cusco oli kaunis, Julianca oli todellakin ruma kaupunki, jonne ei olisikaan tehnyt mieli jäädä edes päiväksi.

Reilun tunnin jälkeen alkoikin sitten vasemmalla näkyä rehevöitynyt järvi. Olimme saapuneet Titicaca -järvelle. Maailman korkeimmalle purjehduskelpoiselle järvelle. Bussin ikkunasta katsottuna se näytti rehevöityneeltä lammikolta, mutta näin siitä vain hyvin pienen osan. Titicaca -järven rannalla sijaitsee Puno niminen kaupunki. Siellä tai oikeastaan hieman sen ulkopuolella olisi myös hotelli, jossa olisimme seuraavat kaksi yötä.  Tässä Puno ja Titicaca järvi:

Ja tuo iso valkoinen laatikko veden toisella puolella oli hotellimme. 

Ajomatka Punon läpi kaupungin toiselle puolelle kesti varmaan 40 minuuttia. Perussa ei harrasteta mitään ohitusteitä. Saavuimme hotellille noin viiden aikoihin ja saimme huoneet. Jo hotellin aulassa tiesimme, että meidän oli totuteltava pieneen tason pudotukseen edellisen yön hotelliin verrattuna. Huoneessa totuus oli vielä julmempi. Huoneessa oli kylmä ja lämmitin puhalsi pelkkää viileää ilmaa. Netti toimi hädin tuskin lainkaan. Sisustus oli varmaan ollut joskus muutama vuosikymmen sitten neljän tähden hotellin tasoa.

Päätimme mennä syömään hotellin ravintolaan, koska kaupunkiin olisi pitänyt mennä taksilla edestakaisin. Virhe. Ravintolaan mennessä sanoin respassa, ettei lämmittimemme toimi. Työntekijä kertoi, että noin puolen tunnin kuluessa sen pitäisi alkaa puhaltaa lämmintä ilmaa. Ajattelimme, että huoneessamme olisi todella lämmin, kun palaamme syömästä. Tilasimme tyhjässä hotellin ravintolassa aivan erilaiset ruoka-annokset ja saimme 20 minuutin odotuksen jälkeen eteemme aivan samannäköiset annokset. Hetken kestänyt tutkimus osoitti, että sen valkoisen kastikeannoksen alla oli kuitenkin eri ruokaa. Minulle ei paljoa maistunut. Ruoka näytti epäilyttävältä. Ei Tomikaan ruokaan ihastunut, mutta söi omansa ja suurimman osan minunkin annoksestani.

Huoneeseen palatessamme odotimme huoneemme ovella kuumaa tuulahdusta. Sellaista ei koskaan tullut. ”Lämmityslaite” puhalsi edelleen pelkkää viileää, vaikka oli täysillä. Päätimme kuitenkin unohtaa sen hetkeksi, koska ulkona oli ukkonen ja Tomi kiiruhti parvekkeelle kameroiden ja jalustan kanssa. Minä käperryin sänkyyn peiton alle. Tomi tuli vartin jälkeen takaisin sisälle ja tälläisiä oli tallentunut kennolle.

Tuon jälkeen pohdittiin tarkenisiko huoneessa yön. Ulkona oli ehkä 10-15 astetta lämmintä. Huoneessa oli ehkä 18-20 astetta, mutta todella ohut peitto ja olemme tottuneet paljon lämpimämpään sisäilmaan. Ei olisi yhtään jaksanut vaihtaa huonetta, joten päätin, että menen kuumaan kylpyyn, siinä tulisi lämmin. Se siitä suunnitelmasta, ei tuolla tullut edes lämmintä vettä, kuumasta puhumattakaan! Sitten lähdettiinkin respaan.

Saatiin uusi huone, jossa henkilökunta oli käynyt tarkistamassa, että lämmitys pelaa ja suihkusta tulee kuumaa vettä. Ei se paljoa mieltä lämmittänyt, kun joutui lähtemään roudaamaan tavaroita pitkin pitkiä käytäviä ja eri kerrokseen. Lisäksi uusi huoneemme oli paljon pienempi kuin edellinen, eikä siellä ollut parveketta. Lämmityslaite hönki meidän mielestä melkein yhtä viileää kuin edellisessäkin huoneessa, mutta oli siellä ehkä hieman lämpimämpi. Iloinen yllätys oli suihkusta tuleva kuuma vesi, jonka nyt olettaisi olevan neljän tähden hotellissa itsestäänselvyys. Yöllä heräsin kaikesta huolimatta palelemaan, mutta myös vessaan. Aamulla Tomikin totesi, että vatsa heittää volttia. Loistava hotelli, kun mikään ei toimi ja ravintolasta saa vielä ruokamyrkytyksen. Kannattaa siis majoittua Punossa Hotel Jose Antonioon!